Aurinkorannikon patikkablogi 45: Näköalapaikka kilometrin korkeudessa

Kävelty 24.4.2025

Matkaa eksymisineen 14 km, nousua 800 m

Vaikeustaso 4 / 5

Varusteet: Varsilenkkarit ja vaellussauva tarpeen, eväät, riittävästi vettä

Tämä reitti on kuvattu vaellusoppaassa Pertti Korpela: Vamos! Aurinkorannikon uusi patikkaopas

Maisema reitin korkeimmalta kohdalta Cerro del Castillero, 972 m

Huhtikuu lähestyy loppuaan, ja samalla myös Aurinkorannikon talven patikkakausi tulee päätökseensä päivälämpötilojen alkaessa kohota yli 25 asteen. Varsin kylmän ja sateisen kevään jälkeen tämä päivä onkin ensimmäinen, jolloin  tuohon lämpöön päästään, ja kieltämättä lämpö verottaa matkalla voimia varsinkin, kun eksymisiltä ei (tälläkään kertaa) välttynyt. Alkumatka on merkitsemätön reitti, ja risteyksissä pitää olla tarkkana.

Tämä retki on myös helppo ja suositeltavakin tehdä bussiyhteyksiä käyttäen. Torremolinos-Benalmadena - Mijas bussi 121 kulkee lähtöpaikan ohi noin 40 minuutin välein. Poisjäänti Osunilla-nimisellä pysäkillä.

Itse olin kuitenkin liikkeellä autolla, ja Osunilla - pysäkin löytäminen oli yllättävän työlästä. Pari väärän polun aloitusta söi jo alkuun aikaa ja voimia. Lopulta kuitenkin oikea paikka löytyi.

Tämän pysäkin kun löytää, niin on oikeassa paikassa.

Sitten tuleekin ongelma, minne auton jättäisi. Polun alussa on kyllä pieni ja hiljainen parkkipaikka. Valitettavasti syrjäisillä parkkialueilla autot eivät aina saa olla rauhassa; viime aikoina on ollut parikin tapausta, jolloin autoon on murtauduttu lasi rikkoen (onneksi aina pieni takasivuikkuna eikä esimerkiksi tuulilasia). Ei siis houkuta jättää autoa yksin  seisomaan maantien viereen. Tähän löytyy kuitenkin ratkaisu - aivan pysäkkiä vastapäätä pieni tie vie alaspäin mäkeä, ja sen varrelta autolle löytyy suojaisa kolo.

Täällä syrjässä katseilta maalaistalon vieressä voisi kulkupeli ehkä olla turvassa vandaaleilta.

Sitten Vamos! matkaan. Opas neuvoo vähän erikoisesti lähtemään pysäkiltä ylämäkeen ja kääntymään huonosti näkyvää polkua pitkin parkkipaikalle - onnistuu se niinkin, mutta matka on moninkertainen verrattuna siihen että kävelisi tietä pitkin tulosuuntaan päin pari sataa metriä ja päätyisi samaan paikkaan. No, sujui se näinkin mutkan kautta.

Jo tässä vaiheessa pitää todeta, että sateinen kevät on tehnyt luonnosta aivan poikkeuksellisen rehevän. Sillä hinnalla, että oppaassa kuvatut pienet polut ovat usein kasvullisuuden peitossa, eikä niitä mitenkään hahmota muusta maastosta.

Parkkipaikalta lähdetään kiipeämään oikealle leveää uraa pitkin. Oikealla siintää maisema Fuengirolaan. Vasemmalla metsä on hyvin vehreää, ja kyltti kertoo vapaaehtoisten tehneet rinteelle paljon mäntyistutuksia.

Maisemat ovat hyvät heti alkumatkasta, ja aina vaan paranevat reitin edetessä.

Pian tullaan tienristeykseen, josta käännytään vasemmalle ylös itään. Kaukaisuudessa siintää Antennivuori, jonka huipun läheltä reitti kulkee - useita tunteja myöhemmin.

Antennivuori on hyvä maamerkki, mutta ei muuten mikään kaunistus.

Polun kiivetessä ylös mäkeä näkymä alas rinteeseen on hyvin hauska. Siellä kasvavat alepponmännyt tuovat lähinnä mieleen jättiläismäiset parsakaalit.

Parsakaalimetsä

Jälleen tullaan risteykseen, ja käännytään taas vasemmalle polulle, joka seurailee puronuomaa (Arroyo de la Pedro). Tähän kohtaan reitin pitäisi myös palata, mutta se ei tällä reissulla toteutunut. Pian polku erkaantuu purosta, ja alkaa nousta ylös pitkin mäntyistä rinnettä. Alkumatka tehdään käytännössä kokonaan varjoisalla osuudella, mikä on tässä lämpötilassa oikein hyvä juttu.

Polku on mukavan varjoisa lähes puolimatkaan saakka.

Pian on vuorossa seuraava suunnistusongelma. Opas kehottaa kulkemaan polun haaraumaan ja jatkamaan oikealle pitkin puron pohjaa. Itse asiassa reitti kulkee kuitenkin kahden muun puron yli, ja käännöspaikka on vasta se kolmas. Tämä aiheuttaa epätietoista kävelyä edestakaisin - mitä jäi huomaamatta? Tosin terve järki alkaa sanoa, että kaksi aikaisempaa puroa eivät voi olla niitä jaloille miellyttäviä, mistä opas kertoo.

Tätä puronpohjaa ei kai kukaan sanoisi miellyttäväksi jaloille.

Matka jatkuu, ja tullaan toiselle puron ylitykselle. Ja sitten käännös ja takaisin ensimmäiselle. Ja sitten taas toiselle. Ei se kyllä voi olla tämäkään.

Toisen puron ylitys. Tästäkin pitää vaan jatkaa reippaasti eteenpäin.

Toisen puron jälkeen näkyvissä alkaa olla aluetta vaivaavien metsäpalojen merkkejä.

Runkoja on hiiltynyt metsäpalojen merkkinä, mutta uusi kasvullisuus tekee jo tuloaan.

Toivon jo vähän hiivuttua tulen kuitenkin ilmeisesti oppaassa mainitun ison kiven luokse, mistä polku lähtee seuraamaan kuivunutta puron uomaa oikealle ylös.

Tämä lienee se oikea iso kivi, minkä kohdalla pitää kääntyä.

Puron pohjaa seuratessa vastaan tulee hienoja veden hiomia kalkkikivimuodostelmia. On viihdyttävää pitää vähän taukoa ja miettiä, mitä kaikkea niissä voikaan nähdä.

Tässä kivessä on aika kummitusmaisia kasvoja.

Kivi-ihmeiden jälkeen polku alkaa näyttää raskaammat puolensa. Vuorossa on kolme lyhyttä, mutta jyrkkää 45 asteen nousua. Niiden pituus on vain joitakin kymmeniä metrejä, mutta kummasti alkaa hengitys tihentyä ja jalat vähän täristä, kun niistä on selvitty.

Vuorossa on kivisiä intervalliharjoituksia.

Tämän jälkeen onkin vuorossa loiva loppunousu polun alkupään merkitsemätöntä osuutta keskellä palanutta mäntymetsää.

Hengitys vähän tasaantuu palaneen metsän keskellä kiivetessä.

Polku päättyy autotiehen, joka ylitetään suoraan ja jatketaan oikeaan kääntyvälle hiekkapolulle.  Nyt ollaan 800 metrin korkeudessa. Tässä näkyykin tuttu merkki, johon törmää eri puolilla Malagan provinssia: GR 249, Gran Senda de Malaga. Tämä noin 740 kilometriä pitkä koko matkalta vaellusreitti kiertää koko Malagan provinssin ympäri. Useimmilla patikkaretkillä törmää johonkin tämän vaellusreitin osaan. Suunnitelmissa on kiertää tämä reitti kokonaan yhden talven aikana eläkepäivien koitettua, jos elon päiviä ja kuntoa riittää. Niin usein olen johonkin tämän reitin osaan törmännyt, että tolpan nähdessä tuntuu kuin olisi tavannut vanhan kaverin.

Tuttu kyltti useimmilta patikkaretkiltä.

Polku jatkaa tien vartta mukaillen, mutta alkaa pian (kuinkas muutenkaan) nousta  jyrkästi sik-sakaten rinnettä ylöspäin. Maisemaa ei uskoisi kuivaksi auringon ruskeaksi polttamaksi Andalusiaksi, tunnelma on trooppinen kuten lämpötilakin alkaa olla.

Eipä ensimmäisenä luulisi olevansa eteläisen Andalusian vuoristossa.

Noin kilometrin mittaisen nousumatkan jälkeen polkuun tulee haarauma, josta käännytään puista porrastusta pitkin jyrkästi vasemmalle. Pian siintää edessä jo reitin päätepiste Cerro del Castijello lähes kilometrin korkeudessa.

Ylhäällä polun päässä siintävät Cerron rakennelmat: kivinen näköalaterassi, vanha palovartijan katos sekä pieni taukokoppi, joka tosin on suljettu. 

Ylhäällä korkeuksissa siintää henkeäsalpaavan hieno 360 asteen näkymä, jota on turha yrittää toistaa kuvassa (alkukuva on sieltä). Kaukana siintää Sierra Nevadan huippu Mulhacen (3479 m), joka on Manner-Espanjan korkein. Ehkä erikoisin näky on kuitenkin hylätty ja maisemoitu kraaterin muotoinen Cantera de los Arenalesin kalkkikivilouhos, jonka tasanteille on istutettu alueelle tyypillisiä puita 7000 kappaletta ja pensaita 8000 kappaletta.

Tämä hylätty louhos on maisemoitu 15000 puulla ja pensaalla.

No niin, matkaan on kulunut jo se nelisen tuntia mikä piti mennä koko lenkkiin, ja vielä on vuorossa rengasreitin toinen puolisko - matka alaspäin. Alas johtaa sama puulla porrastettua polkua jota kiivettiin ylöskin, alhaalla risteyksessä käännytään vasemmalle, ja saavutaan Antennivuorelle johtavalle tielle. Nyt pitää ihan hieraista silmiään kun opasta lukee, sillä reitti lähteekin viemään vasemmalle ylös - täsmälleen päinvastaiseen suuntaan kuin missä lähtöpaikka on. Antennivuoren kupeessa on kuitenkin vihreä opastuskyltti, josta lähtee viemään polku oikealle - väärään suuntaan edelleen. Nyt on usko vähän koetuksella.

Nyt on antenneja.

Tämän kyltin kohdalta käännytään oikealle alaspäin vievälle polulle.

Nyt alkaa vähän harmittaa, sillä tajuan, että tätä polkua pitkin pääsisin suoraan takaisin Benalmadenaan sen sijaan, että pitää löytää takaisin Mijasin vievä polku. Laskeutuvan polun yli hyppelee valtavan isoja vihreitä liskoja, en ole vastaavan kokoisiin törmännyt muualla.

Jos oikein tarkasti katsoo, tässä voi nähdä valtavan suuren liskon hännän. Ei siis ole tuo musta johto etualalla.

Hieman vielä matkaa, niin saavutaan risteykseen, jossa on maahan kaatuneena "Benalmadena 3.9 km" kyltti. Tässä kohdassa on hyvä ottaa selfie, kun hiukan hymyilyttää. Jalat alkavat olla aika puutuneet ja turvoksissa.

Vähän vielä naurattaa, muttei hirveän paljon.

Mäkeä alas vievä merkitsemätön polku on melkoisten kuulalaakeri-kivien peittämä ja kulkee aika jyrkän rinteen reunalla. Nyt ei ole varaa herpaantua...

Välttämättä ei tällaista polkua olisi toivonut loppupäivälle. Länsirinne ei tarjoa juurikaan varjoa.

Voimien ehtyessä kohtaa yllättävä näky. Gibraltarin kivi on siirtynyt ihan Fuengirolan edustalle!

Siinähän se on Gibraltar ihan vieressä.

Loppumatka kuluu lähinnä matkan päättymistä odotellessa, kuvaus ei ole enää korkealla prioriteeteissa. Lopulta olen kuitenkin joenuoman "tutussa risteyksessä", joka ei vaikuta ollenkaan tutulta. Eikä se sitä olekaan -  uoma päättyy tuttuun autotiehen, mutta noin 1.5 alaspäin siitä kohdasta missä auto on parkissa. Eipä muu auta, kuin jyrkkä loppunousu paahteista autotien reunaa pitkin autolle, joka kaikeksi onneksi odottelee vahingoittumattomana suojaisessa pusikossa. 

Pieni tauko, että jalat lakkaavat tärisemästä, ja sitten autolla kotiin. Perille päästyä kestää pari tuntia että mikään alkaa pysyä sisällä, mutta sitten elämä voittaa - ja epäilyistä huolimatta jaksan kuin jaksankin lähteä kaverien kanssa illalliselle Benalmadena Puebloon!

Kaikesta huolimatta oli vaivan arvoista, syksyn retkiä odottelemaan!