Kävelty: 30.12.2021
Lähes kaksi vuotta on kulunut edellisen patikkablogin kirjoittamisesta, ja vuoden 2021 ensimmäisen blogin kirjoittaminen alkaa vuoden viimeisenä päivänä! Toki patikoitua on tullut, mutta jostain syystä korona-aikana on tuntunut mukavammalta kertailla vanhoja reittejä kuin hakea uusia. Nyt taas uusille urille vuoden 2022 koittaessa.
Tämän retken kohteena on El Cielo -vuori (Taivasvuori), jonka huippu kohoaa 1508 m korkeuteen. Etukäteen arvioituna retkestä on tulossa aika haasteellinen, sillä matkaa on yhteensä 22 km, ja siitä alkupuolisko yhtämittaista nousua 1400 m korkeuseron verran. Itse asiassa yritin tätä retkeä huhtikuussa 2021, mutta jouduin jättämään homman kesken puutteellisen varustuksen ja varustautumisen vuoksi. Nyt suhtaudun nousuun vakavammin, ja varusteena ovat kunnon vaelluskengät ja -sauva, riittävästi vettä ja evästä, pitkähihainen paita suojaamaan polun varressa raapivilta piikkipensailta. Päivä on lyhimmillään; matkaan on syytä lähteä mahdollisimman aikaisin, jotta ehtii takaisin ennen pimeän tuloa. Taskulamppu mukaan, jos aikaa menisi odotettua enemmän. Varustautumiseen kuului myös tukeva päivällinen edellisenä päivänä, kun näillä raskaammilla retkillä ei oikein pysty syömään mitään kiinteää ruokaa päivän mittaan.
Aamun koittaessa keli on tyyni ja selkeä, ja Oura arvioi edellytykset selvitä hyviksi! Pitää siis haastaa itsensä. Tämä on ilmainen mainos, blogilla ei toistaiseksi ole sponsoria...
Reitti alkaa Nerjan luolilta (blogi numero 28), paras pysäköintipaikka on ennen virallista aidattua parkkialuetta vasemmalla sijaitseva mäkiparkki. Myöhemmin selviää, että autolla olisi voinut ajaa alkutaipaleen muutamia kilometreja pidemmälle, aikaisemmin alue on ollut suljettu moottoriajoneuvoilta.
Parkkipaikalla oleva kyltti varoittaa puista tipahtelevista epämiellyttävistä otuksista, "tree caterpillars". Ne ovat männynkulkuekehrääjän toukkia, joiden koskettaminen saattaa aiheuttaa hyvinkin kipeän ihoreaktion ja olla suorastaan vaarallinen lapsille ja lemmikeille. Onneksi on lippis päässä...
Retki alkaa suoraan pohjoiseen kulkevaa tietä, joka on osittain hiekkapintainen ja osittain betonoitu. Tie on sama, jota pitkin tullaan Nerjaan Frigilianan patikalta (blogi numero 8). Liikkeellä on jonkin verran lenkkeilijöitä, koiran ulkoiluttajia ja pyöräilijöitä. Ulkoilureittien suosio on selvästi kasvanut korona-aikana. Aikaisemmin saattoi käydä niin, että ketään ei tullut koko päivän aikana retkellä vastaan, mutta nyt ihmisiä on liikkeellä ja Hola! huutoja vaihdetaan koko ajan. Muutama vastaantulija tervehtii kohteliaasti "Buenos dias, senor", millaista ei aiemmin ole tapahtunut. Niinpä, tässä on selvästi tullut siirryttyä seniorikastiin.
 |
| Osin betonoitu tie nousee loivasti mäntymetsikön keskellä. |
Noin 45 minuutin kuluttua polku johtaa Y-muotoiselle risteykselle. Vasemmalle kääntyvä haara vie retkeilypaikalle "Area creativa El Pinarillo", josta voisi jatkaa Frigilianan polulle. Nyt käännytään kuitenkin oikealle vievälle hyväpohjaiselle tielle, joka on puomein suljettu autoliikenteeltä. Nousta voi kokonaan mutkittelevaa serpentiinitietä pitkin, mutta matkalla on kolme pylväällä merkittyä oikopolkua, jotka tosin ovat melko jyrkkiä. Ensimmäisen kerran edessä siintelee matkan päämäärä, El Cielo -vuori. On sinne vielä kiipeämistä...
 |
| Vuorenhuippu keskellä kuvaa on matkan määränpää. |
Noin 45 minuutin kävelyn jälkeen vastaan tulee oikealla harmaa kivitalli, jonka takaa lähtee vaihtoehtoinen kävelypolku takaisin Nerjaan. Tämä on tarkoitus kulkea palatessa, jos aika sallii. Edelleen reilu puoli tuntia, vasemmalle jäävät hylätyn talon rauniot, ja pian tämän jälkeen autotie päättyy. Saavutaan tasanteelle, jota vuoristokiipeilijät käyttävät telttailupaikkana. Paikalla on vaaleanvihreä lukittu rakennus, jonka käyttötarkoitus jää minulle epäselväksi. Nerjan kaupungin suuntaan aukeavat hienot näkymät. En kiinnitä vielä huomiota kaukana horisontissa meren päällä makaavaan vaaleaan pilveen, joka on aiheuttaa myöhemmin ongelmia.
 |
| Näkymä Nerjan laaksoon. Kaukana horisontissa näkyy vaaleaa merisumua. |
Alkaa kapuaminen polkua pitkin kohti vuoren huippua. Alkumatka on kulkenut miellyttävästi varjon puolella, mutta koko loppupäivän ajan polku kulkee aurinkoista länsirinnettä pitkin mutkitellen. Alkaa olla todella lämmin, meikäläinen helleraja rikkoutuu. Kylmän ja sateisen joulun jälkeen Afrikasta on työntynyt Aurinkorannikolle helteistä ilmaa, ja vuoden vaihteesta odotetaan lämpimintä 40 vuoteen.
Ohitse pyyhältää hälisevä ruotsalaisseurue uikkarit päällä, jalassa pikkulenkkarit ja kädessä puolen litran vesipullot eikä sitten muuta. En usko tuon päättyvän hyvin. Iloinen yllätys: ikävät piikkipensaat, jotka viime keväänä reunustivat polkua repien käsivarsia ja olivat osasyy perääntymiseeni on katkottu pois, ja polku on vapaa kävellä. Kauempana polun reunasta on kasvustoa, jota nimet kuvaavat hyvin: piikkiherne, okakataja, karvapiikkivihma. Rosmariini on ainoa kasvi, josta on mukava ottaa käsin kiinni jyrkemmissä kohdissa, ja kaupan päälle saa käsiin mukavan tuoksun pitkäksi aikaa.
 |
| Polku siksakkaa rinnettä pitkin vuoroin pohjoiseen ja kaakkoon. Merisumu on hiukan lähempänä. |
Vajaan kahden tunnin kävelyn kohdalla tapahtuu se mitä vähän odottelinkin, ruotsalaisseurue on simahtanut kookkaan männyn varjoon ja ilmoittaa olevan liian kuuma kävellä. Nahat alkavat olla aika kärventyneitä. Laskeskelen vesivarastoani; mukana on 2.5 litraa, litra on kulunut. Ok, annan heille puolen litran pullon paluumatkalle mutta viimeinen litra on pakko pitää itsellä. Kello alkaa olla 14, jonka olen vannottanut itselleni kääntymisajaksi, jotta olen varmasti takaisin autolla ennen pimeää. Toisaalta maali on vain reilun puolen tunnin päässä. Toisaalta, mäki jyrkkenee ja jalat alkavat olla niin puuduksissa että noin 20 askelen välein on pakko pitää pieni tauko. Johtopäätös: eteenpäin maksoi mitä maksoi. Tänne en tee enää kolmatta yritystä.
 |
| Lähellä mutta kaukana. Tuonne on pakko päästä. |
Vielä viimeinen louhikko, ja sielläpä sitä ollaan Cielo-vuoren huipulla. Olin jo menettää uskoni perille pääsyyn, niin jo tuntuu hienolta. Kallion huipulla on erikoisuutena peilitetty risti, jonka peilipinta osoittaa merelle päin. Kerrotaan, että saksalainen merimies on pystyttänyt ristin kiitollisena, kun pelastui uhkaavasta haaksirikosta. Jää kyllä epäselväksi miten hän on saanut ristin rakennusaineet tuotua ylös - kalliolla kasvaa vain heinää ja jokunen käppyrä kataja. Itselleni oli aivan tarpeeksi työtä oman ruhon kuskaamisessa eväineen huipulle asti.
 |
| Pakollinen Taivasvuori-selfie |
 |
| Ristin kimalteleva peilipinta osoittaa merelle päin. Ei nyt huvittanut lähteä ottamaan siitä kuvaa, kun tähän asti olen säilynyt hengissä. |
Ohjelmassa on kuitenkin vielä paluumatka samaa reittiä, ja olen tunnin myöhässä turvallisesta ajasta ehtiä valoisana aikana takaisin. Nyt ei kannata edes haaveilla vaihtoehtoisesta paluureitistä tai uimaretkestä läheisellä Maro-rannalla. Polun laskeutuminen alaspäin vaatii aivan eri lihaksia kuin kiipeäminen, ja jokainen niistä löytyy ja tuntuu aivan kohta.
 |
| Iltamaisema paluumatkalla. Merisumu on saavuttanut rannan ja alkaa tunkeutua laaksoihin. Pimeän lisäksi uhkana on juuttua myös kylmänkosteaan sumupilveen. Silti on pakko ihailla upeaa iltanäkymää. |
Parin tunnin kuluttua kävelypolku vaihtuu takaisin autotieksi. Keli vaihtelee aurinkoisesta kylmänkosteaan sumuun muutaman minuutin välein. Alan hörppiä vettä viimeisestä pullosta ja imeskellä jokaista palaa viimeisestä mandariinista, kun matkalle osuu kaksi pelastavaa enkeliä, Maria ja Sofia läheisestä Nerjan kylästä. He kyselevät vointiani (matkalla oli aika paljon simahtaneita, ja kuulemma viime viikolla sieltä haettiin pois ruotsalainen pariskunta helikopterilla - ei tule halvaksi). Kerron että olosuhteisin nähden OK, mutta pimeän tulo huolestuttaa. Hepä kertovat, että auto on parkissa tunnin matkan päässä, tervetuloa kyytiin loppumatkaksi.
 |
| Kaksi neitoa Nerjan kylästä, Maria ja Sofia, ovat reissun pelastavat enkelit. |
Ihmeesti siinä sitten ruumis ja sielu virkoavat, ja loppumatka alamäkeä pitkin sujuu rattoisasti vaihtaen kokemuksia erilaisista patikkaretkistä Espanjassa ja muualla. Vielä osuu kohdalle Kultainen hetki, kun aurinko kultaa vuoren rinteet.
 |
| Kultainen hetki |
Päästään ensimmäiselle autolle. Varsin hienolta vaikuttaa kulkupeli, mutta olen sen verran pyörryksissä että en havaitse sen merkkiä. On mukava katsella takapenkillä panoraama-kattoikkunasta sumuista taivasta. Pian saavutaankin Nerjan luolien parkkipaikalle, on pilkkopimeää ja kaiken ympärillä on läpitunkematon kostea sumupilvi. Kysyvät vähän tarpeettomasti mikä mahtaa olla autoni, kun ainoa kärry koko alueella on pieni harmaa Toyota. Neidot huudahtavat "Cool", toivotetaan adiokset. Vielä huikkaavat lähtiäisiksi, että oltaispa kuusikymppisinä kuten sinä! Kömmin pois autosta ja valkoinen auto kattoikkunoineen suhahtaa pimeyteen. No, onhan se ihan Cool olla tässä auton luona eikä pimeässä metsässä sumun keskellä rämpimässä. Kiva retki, mutta tuskin tulee tehtyä toista kertaa... tässä löytyi selvästikin raja, jota ei kannata seniorivaiheessa ylittää, jollei halua vielä lähemmäs taivasta.
