Aurinkorannikon patikkablogi 47: Palaneen metsän halki kohti salaista puutarhaa

Tällä Mijasin kylän läheisyydessä kulkevalla patikalla saa konkreettisesti nähdä ja kokea sekä luonnon surullista tuhoutumista että onneksi myös onnistunutta jälleenrakennusta. Hyvin monenlaiset olivat mietteet monia päiviä tämän vaelluksen jälkeen.

Andalusian alueella lienee aina ollut metsäpaloja kuumien ja kuivien kesien tiimoilta. Ne ovat kuitenkin yleistyneet kuumenevan ilmaston ja tihentyneen asutuksen vuoksi. Viimeinen suuri metsäpalo Aurinkorannikon läheisyydessä koettiin heinäkuussa 2022, jolloin viikkojen aikana Mijasin vuoristossa paloi lähes 2000 hehtaaria metsää, ja yli 3000 ihmistä jouduttiin evakuoimaan palon tieltä. 

Tämä patikka alkaa pahoin tuhoutuneelta metsäpaloalueelta ja kulkee halki hiljentyneen ja kärventyneen metsän. Loppupäässä odottaa kuitenkin iloisia yllätyksiä.

Reitille on helppo saapua julkisellakin liikenteellä. Bussi 121 Torremolinosista ja Benalmadenasta  pysähtyy aivan retken alkupisteenä toimivan jalkapallokentän "Campo de Futbol municipal" viereen. Fuengirolan bussilla 122 jäädään pois Mijasin bensa-asemalla ja kävellään aluksi noin kilometri itään päin. Auton voi jättää jalkapallokentän parkkipaikalle -  se on aika pieni, paras olla liikkeellä ajoissa paikan saamiseksi kuten patikkaretkillä yleensäkin.

Pieni nousu A-368 tieltä mäkeä ylös, kunnes vastaan tulee oikealla kuja, jossa lukee Casa Montana, ja tätä pitkin kävellään törmälle josta käännytään ylös vasemmalle.

Tästä alkaa jälleen kerran uusi retki.

Heti talolta vasemmalle kääntyessä täyty ihan hieraista silmiä, että mitäs täällä on tapahtunut. Metsä on aivan ruskeaa ja kuollutta!

Pahalta näyttää...

Patikkaoppaani on julkaistu vuonna 2008, ja vaikka siinä on ansiokkaasti opastettu maamerkkejä reittien tunnistamiseksi, on paljon ehtinyt muuttua 20 vuodessa. Välillä on melkoista salapoliisin työtä paikallistaa itsensä samasta maisemasta, missä oppaan tekijä on aikanaan kävellyt.

Alkupäässä on myös alueita, joihin tuli ei neljä vuotta sitten yltänyt, ja saa käsityksen miten hienolta reitti on silloin näyttänyt. Voi olla, että reitti on silloin ollut merkitty; nyt ei kuitenkaan ole mitään opastusta osin tuhoutuneita maamerkkejä lukuun ottamatta, missä polun oikeastaan tulisi kulkea.

Tällaistakin se olisi voinut olla.

Mijasin seutu on tunnettua kalkinpolttouuneistaan. Kalkinpolttouunit (hornos de cal) ovat kivestä rakennettuja pyöreitä tai kartiomaisia uuneja, joissa päiviä kestäneen palamisprosessin lopputuotteena syntyi jopa 1000 asteen lämpötilassa poltettua kalkkia. Tätä kalkkia käytettiin sitten rakennuslaastiin, talojen valkaisuun ("Andalusian valkoiset kylät") ja desinfiointiin.

Patikan alkupäässä on lukuisia kalkinpolttouunien raunioita. Ihmetyttää, miten aikanaan saatiin estettyä koko metsän roihahtaminen tuleen... Ensimmäinen kalkkiuuni tulee vastaan jo noin 400 metrin kohdalla pienen törmän reunalla.

Ensimmäisen kalkkiuunin jäänteet.

Kalkkiuunilta käännytään muutama kymmenen metriä takaisin päin, ja sitten suunnataan oikealle ylös palaneen metsän halki. Tulee ensimmäinen pulma; oppaan mukaan pitäisi seurata hylättyä kastelukanaalia, jonka vesikouru on tehty (punaisista) kattotiilistä. No, melkein konttaamaan joutuu, jos vesikourun haluaa maastossa hahmottaa, niin se on jäänyt luonnon armoille.

Hetkinen - tuolla taitaa näkyä pieni pala punaista tiilikourua.

Lopulta vesikouru tulee kuitenkin selvemmin esiin, ja se kulkee aika ikävässä paikassa syvän rotkon reunalla. Nyt vaaditaan tiukkaa katsetta jalkoihin ja kieli keskelle suuta, jotta tasapaino säilyy.

Tässä kannattaa vähän keskittyä!

Polku päättyy muutaman sadan metrin päässä, ja nyt on vuorossa nelivetotaktiikkaa vaativa jyrkkä nousu ylempänä kulkevalle autotielle. Tietä kuljetaan satakunta metriä, kun siitä kääntyy oikealle maastopohjainen tie ketjun takana. Oppaan neuvomasta kyltistä ei ole tietoakaan. Vain muutama kymmenen metriä eteenpäin, ja pienen haeskelun jälkeen vasemmalle ylös alkaa kaartaa huomaamaton polku palaneen metsän keskellä. Polun varrella on kalkkiuuneja oikealla ja vasemmalla.

Pengerryksiä kuljetaan ylöspäin vaikka selvää polkua täällä ei olekaan.

Ajoittain polku on aika jyrkkä ja vaikeakulkuinen, ja vaatii tuumaustaukoja että olenko ollenkaan oikeassa paikassa. Palaneet puut ratisevat kuivuuttaan, ja tulee vähän ikävä tunne, että reippaampi tuuli saattaisi kaataa sellaisen suoraan päälle.

Tuosta kai sitä pitäisi mennä, ja toivoa, ettei puunrunko tipahda alas juuri kun on kohdalla.

Välillä reitti kulkee pitkin kuivunutta puron uomaa.

Jostain se kalkin on täytynyt päätyä uuneihin - tässä suuaukko kalkinlouhintatunneliin.

Melkoisen ryteikön jälkeen polku nousee kuitenkin ylös hiekka- ja kivipohjaiselle tielle, ja vuorossa onkin eriskummallinen nähtävyys.

Tullaan avolouhokselle Cantera de los Arenas, joka vuosikymmenien ajan toimi rakennusaineen lähteenä Aurinkorannikon voimakkaassa rakennusbuumissa. Ympäristö- ja maisemakysymyksistä ei piitattu tuon taivaallista. Kun kaivos lopetti toimintansa vuonna 1994, alkoi mittava projekti ympäristötuhojen korjaamiseksi. Alkuperäinen 150 metriä korkea rinne jaettiin 12 lohkoon, joista kukin oli 12 metriä korkea ja 4 metriä leveä. Muokattuun maastoon istutettiin paikallisia kasveja kuten alepponmäntyä, johanneksenleipäpuuta, oliivia, pistaasia, rosmariinia, piikkihernettä ja kistuksia. Istutettiin myös eläinten ravinnoksi sopivia kasveja ja tehtiin juomakaukaloita. Kerrotaan, että yhteensä alueelle on istutettu 5463 puuta ja 9032 pensasta. Mene ja tiedä... ei niitä laskemaankaan pysty.

Maisemoitu louhos

Ehkä vähän yllättäenkin projekti onnistui, ja kasvit alkoivat viihtyä uudessa elinympäristössään. Aikanaan on tarkoitus, että kiipijäkasvit ja köynnökset tulevat peittämään louhoksen seinämät. Tätä saataneen vielä odottaa.

Louhoksen kohdalta käännytään oikealle ylöspäin kävelemään hiekkatietä, joka tuntuu olevan pyöräilijöiden suosiossa.  Koko loppupatikka onkin leveää hiekkapohjaista tietä. Autoliikennettä tiellä ei ole. Louhoksen pohjoispäässä sitä ympäröivä aita loppuu, ja pääsee vielä kurkkaamaan millainen on louhoksen yksittäinen "terassi".

Tältä pengerrys näyttää lähikuvassa.

Hiekkatie nousee loivasti ylöspäin. Tien varret ovat täynnä hiiltyneitä puunrunkoja pinossa. Kuuma, kuiva tuuli puhaltaa aika tylysti vasten kasvoja puuttomalla ja suojattomalla tieuralla.

Hiiltyneet puunrungot on pinottu tienvarteen.

Lopulta tullaan Y-risteykseen, josta tämä retki kääntyy oikealle ja alkaa laskeutua vuoren toiselle puolelle. Risteyksessä on kyltti, jossa sanotaan että ei saa mennä koska on vaarallista metsätöiden vuoksi. En tietenkään ymmärrä mitä espanjankielisessä kyltissä sanotaan, ja jatkan matkaa. Tulee kyllä vaikutelma, että mahdolliset metsätyöt alueella ovat loppuneet vuosia sitten.

Ei voi tietää mitä tässä lukee

Tie alkaa laskeutua yhä jyrkemmin alas (voi hitsi, tämä pitää vielä kiivetä takaisin ylös). Lopulta mutkan takaa pilkistää reitin päätepiste, hylätty autiotalo, jonka portailla oppaan mukaan on hyvä paikka nauttia eväät. Hetken epäröinnin jälkeen päätän kulkea reitin loppuun saakka - ei tänne ihan joka viikko tulla.

Retken päätepiste, hylätty autiotalo alkaa pilkistellä rotkon pohjalla.

Polun laskeutuessa aukeaa komeita näkymiä yli alla olevan laakson.

Maisemat hivelevät silmää

Komeita maisemia edelleen (kuvassa taka-alalla).

Lopulta saavutaan erikoiseen paikkaan vuoristolähteelle, jonka vettä kertyy pieneen altaaseen. En lähtisi vettä juomaan, mutta sinne on kiva kastaa aika lailla kuumentunut kuula.

Täältä on mukava saada jäähdyttävää vettä päälleen.

Lähteeltä kääntyy polku jyrkästi alas vasemmalle kohti autiotaloa, ja sitten onkin vuorossa retken jymy-yllätys. 

Autiotalosta onkin tullut luontokeskus.

Odotusarvona oli kuiva ja karu, romahtamaisillaan oleva autiotalo, jollaisia Aurinkorannikon kaukaisemmat rinteet ovat pullollaan. Mutta mitä vielä -  autiotalosta on tullut jonkinlainen luontokeskus, ja sen ympärillä kasvaa lähteestä pulppuavan veden turvin hieno arboretum!

Hieman haastavasta matkasta johtuen paikalla ei ole aluksi muita, mutta sitten laakson puolelta piipahtaa autollaan kaksi metsänvartijaa jotain puuhaamaan ja lounastauolle. Itsekin viivyn paikalla pitkään, nautin varjoisasta ympäristöstä ja puron solinasta. Paras taukopaikka ikinä!

Tähän altaaseen kertyy vuoristolähteen vesi, joka mahdollistaa salatun puutarhan.

Autiotalokin on puunattu, kyltistä päätellen aivan äskettäin.

Alkaa paluumatka samaa tietä pitkin maisemoidulle louhokselle asti. Tuntuu pidemmältä kuin muistinkaan... ja kuumemmalta...

Louhokselta ei nyt käännytäkään palaneeseen metsään, vaan jatketaan tietä pitkin noin 100 metriä vihreälle talolle. Sen takaa lähtevät vihreät (maisemoinnin vuoksi) portaat alas kuivalle jokiuomalle. Tie on tosin suljettu ilmeisesti portaitten osittaisen romahtamisen vuoksi, mutta on tällä reissulla nähty vaikeampiakin paikkoja.

Tästä nyt on helppo mennä, ja loikata romahtaneen kohdan yli.

Portaiden alapäästä lähtee pallokentälle kaksi vaihtoehtoista reittiä, hiekkatie tai kuiva joenuoma. Valitsen ensimmäisen, koska joenuoma on aika hankalan kivikkoinen, ja jalat ovat jo hiukan hapoilla.

Tieltä pitäisi kääntyä polku pallokentälle ja kääntyyhän se mutta ilmeisesti viime talven tulvat ovat vieneet valtaosan polusta mennessään. Laskeutuminen on paikoin jyrkkää ja liukasta kivikkoa, ei mitenkään erityisen kivaa käveltävää.

Tästä se polku on varmaan mennyt.

Kentän läheisyyteen tullessa polku saa taas polun muodon. Sitä seuraillaan, kunnes tullaan joen pohjalle viettävälle jyrkänteelle. Tästä on syytä kääntyä vasemmalle pysyen jyrkänteen kentän puoleisella sivulla, ettei joudu taiteilemaan kuvan sillalla.

Tälle sillalle en menisi, jos ei ole pakko.

Kentän ääniä kohti suunnistaen parkkipaikka löytyykin kohta. Yhteenvedon aika! Kiva retki, joka toi kuitenkin toivoa, että ympäristön suhteen jotain on tehtävissäkin jos tahtoa löytyy.

Aikaisemmilla patikoilla olen törmännyt vanhoihin, ehkä vuosikymmeniä sitten palaneisiin metsiin. Niistä on kasvanut hienoja kukkaketoja ja elinpaikkoja perhosille ja muille hyönteisille. Mutta se vie kyllä vuosia ja vuosikymmeniä. Toivottavasti tulevina kesinä vältyttäisiin pahoilta tuhoilta.

Aurinkorannikon patikkablogi 46: Espanjanpihtoja Lumisilla vuorilla

Tämä patikkalenkki kulkee Sierra de las Nieves -luonnonpuistossa (vapaasti suomennettuna Lumiset vuoret). Reitti on ympyrän muotoinen, kulkee pitkin suurimmalta osin miellyttäväpohjaista hyvin merkittyä metsäpolkua. Paikoin irtokivet hankaloittavat hieman alaspäin tuloa. Reitin plussana ovat hyvien näköalojen lisäksi komeat harvinaiset espanjanpihtapuut. Lenkin loppupäässä voi tutustua myös jäävarastoon, josta jäätä aikanaan kuljetettiin aasien selässä kaupunkeihin kaikenlaisiin viilennystehtäviin.

Edellisestä patikkablogista onkin kohta kulunut lähes vuosi, mutta vielä on tarkoitus jatkaa ainakin 50 patikkaan saakka, mikä oli alkuperäinen suunnitelma. Uusia polkuja joutuu etsimään vähän aiempaa pidemmältä, mutta kyllä niitä riittää vaikka sataan asti. Kaikki harrastukset vaativat veronsa; ensin hidasti vauhtia vasemman polven hajonnut nivelkierukka, joka ei toistaiseksi ole vaatinut operointia. Uusimpana kiusana on oikean ukkovarpaan kulunut tyvinivel, johon on suunnitteilla jäykistysleikkaus. Mutta nyt on sopiva aikaikkuna, että patikointi onnistuu molempien jalkojen puolesta.

Näkymä lähtöpaikalta. Kaukana siintävät Sierra Nevadan lumiset vuoret.

Reissun alkuun pääsee, kun autolla suuntaa Yunqueran kylästä kohti näköalapaikkaa Mirador Puerto del Saucillo. Näköalapaikalla on parkkipaikka, joka kuitenkin sesonkiaikana kesäisin saattaa ruuhkautumisen vuoksi olla suljettu. Tällöin auto tulee jättää puomille 1.7 km näköalapaikan alapuolelle, ja hiekkatietä tehtävä matka tietysti pitenee saman verran molempiin suuntiin.

Maaliskuun loppupuolen aamu lähtöpaikalla 1200 m korkeudessa on aurinkoisuudesta huolimatta viileä; lämpöä on vain 7 astetta, ja navakka pohjoistuuli puhaltaa kylmästi päälle. Paleltaa, vaikka päällä on villapaita ja tuulta pitävä retkeilytakki. Pipo ja sormikkaat olisivat mukavat... Maisemien ihailu jää aika vähiin, ja tekee mieli lähteä matkaan.

Kahdesta parkkipaikalta lähtevästä polusta valitaan se, joka lähtee alkuun hämäävästi viettämään hiukan alaviistoon (ylöspäin lähtevä polku on paluureitti). Polku laskeutuu pieneen solaan, ja lähtee siitä kiipeämään vuoren rinnettä ylöspäin. 

Aurinko siivilöityy puun oksien välistä, mutta lämmittää vain hieman.

Seuraavaksi tuleekin jo vastaan ensimmäinen bongauskohde, näyttävä kynttelikön muotoinen espanjanpihta.

Espanjanpihta (kuvassa oikealla).

Espanjanpihta (Abies pinsabo) on näyttävä havupuu, jota kasvaa luonnonvaraisena vain Etelä-Espanjassa, ja täälläkin lähinnä luonnonsuojelualueilla (Sierra de la Grazalema, Sierra de las Nieves, Sierra Bermeja). 20-30 m korkea kynttelikön muotoinen puu kasvaa 1000-1800 m korkeudessa yleensä 20-30 metriä korkeaksi. Kävyt kasvavat pihtapuiden tapaan oksien päällä pystyasennossa. Espanjanpihta on yksi Euroopan harvinaisimmista puulajeista, ja sen olemassaoloa uhkaavat ilmaston lämpeneminen, metsäpalot sekä taudit ja tuholaiset. Verrattuna yleisesti kuivaan ja karuun Andalusian vuoristoon, pihtat tekevät tunnelman kuin olisi Taru sormusten herrasta -tyylisesä satumetsässä keskustelemassa enttien kanssa.

Kaatuneenakin espanjanpihta on komea ilmestys

Polun jatkuessa ylöspäin rinnettä reitti alkaa muuttua kivikkoiseksi, ja puut harvenevat.

Ilmasto on vuosisatojen mittaan haurastuttanut kalkkikiven eri kokoisiksi palasiksi.

Seuraavaksi saavutaan paikalle, jossa pihtapuita ympäröi kivimuuri. Ehkäpä tässä on sekä ihmisille että eläimille muinainen taukopaikka?

Tässä on selkeästi levähdetty jo satojen vuosien ajan kivimuurin suojassa.

Noin 1.5 tunnin kävelyn jälkeen vastaan tulee risteys, jossa paluureitti lähtee jyrkästi vasemmalle. Kiireettömän kannattaa kuitenkin kääntyä oikealle menevää reittiä kohti yli 1900 metriin kohoavaa vuoren huippua. Tämä reitti on pitkä ja vaativa, mutta jo 15 minuutin kävelyn päässä on hienoja näköalapaikkoja noin 1500 metrin korkeudessa. Kelikin alkaa lämmetä - ei niin paljon että vähentäisi vaatetusta, mutta noususta on tullut sopiva hiki pintaan.

Maisemia piisaa 1500 m korkeudessa.

Omasta tarmosta kiinni, miten pitkälle kiipeää kohti vuoren huippua lumirajaan saakka, mutta jossain vaiheessa on aika aloittaa paluumatka. Vastaan tulee paikallinen retkeilijä, joka kertoon reitin olevan hyvin vaikeakulkuinen. Palataan Y-muotoiselle risteykselle, ja tällä kertaa käännytään oikealle. Puolen tunnin kuluttua saavutaan lähteelle Fuente de la Perdiz.

Lähde on vaatimaton, mutta ainakin eläinten juottopaikana tervetullut.

Matka jatkuu edelleen rinnettä alaspäin, polulla olevat irtokivet vaativat vähän tarkkuutta. Maisema näyttää ällistyttävän epäespanjalaiselta - myydäänkö täällä joulukuusia? Tosin pihtoja ovat nämäkin.

Nievesin joulukuusikauppa

Konkretisoituu myöskin, mitä puuparalle tapahtuu kun tuholaiset löytävät sen.

Tämä yksilö on menettänyt kuorensa, ja ötökät ovat löytäneet kivaa jyrsittävää.

Vielä hetki laskeutumista, ja tullaan mielenkiintoiselle alueelle tyypilliselle paikalle lumivarastolle "Poza de Nieve". Oppaan mukaan ne keksittiin jo roomalaisten aikaan 1500-1600 luvulla, mutta eiköhän asia ole niin, että roomalaiset olivat täällä jo aikaisemmin, ja 1500-luvulla paikalla asui ihan muuta porukkaa - valtaosin jo kristittyjä, sekä pakkokäännytettyjä islaminuskoisia jotka karkotettiin 1600-luvulla. 

Talvella kuoppiin kerättiin lunta, joka puristettiin jääksi. Jää rahdattiin aasien selkään lämpöä eristävissä nahkapusseissa, ja jääkulkue lähti pitkälle matkalle kohti esim. Malagaa (65 km) varakkaamman väestön tarpeisiin. On siinä aasi saanut pitää kiirettä, että perillä on ollut muutakin myytävää kuin vettä!

Pozo de nieve

Tämän jälkeen onkin vuorossa tuttu parkkipaikka ja viimeiset maisemat.

Kiva, suhteellisen kevyt retki. Vaelluskengät, sauva ja eväät ovat erittäin suositeltavia. Kannattaa katsoa säätiedotus tarkkaan, alue on erittäin sumu- ja sadeherkkää, keskitalvella lumistakin. Huonossa säässä ei ole järkeä lähteä edes yrittämään.

Statistiikkaa

Aurinkorannikon patikkablogi 45: Näköalapaikka kilometrin korkeudessa

Kävelty 24.4.2025

Matkaa eksymisineen 14 km, nousua 800 m

Vaikeustaso 4 / 5

Varusteet: Varsilenkkarit ja vaellussauva tarpeen, eväät, riittävästi vettä

Tämä reitti on kuvattu vaellusoppaassa Pertti Korpela: Vamos! Aurinkorannikon uusi patikkaopas

Maisema reitin korkeimmalta kohdalta Cerro del Castillero, 972 m

Huhtikuu lähestyy loppuaan, ja samalla myös Aurinkorannikon talven patikkakausi tulee päätökseensä päivälämpötilojen alkaessa kohota yli 25 asteen. Varsin kylmän ja sateisen kevään jälkeen tämä päivä onkin ensimmäinen, jolloin  tuohon lämpöön päästään, ja kieltämättä lämpö verottaa matkalla voimia varsinkin, kun eksymisiltä ei (tälläkään kertaa) välttynyt. Alkumatka on merkitsemätön reitti, ja risteyksissä pitää olla tarkkana.

Tämä retki on myös helppo ja suositeltavakin tehdä bussiyhteyksiä käyttäen. Torremolinos-Benalmadena - Mijas bussi 121 kulkee lähtöpaikan ohi noin 40 minuutin välein. Poisjäänti Osunilla-nimisellä pysäkillä.

Itse olin kuitenkin liikkeellä autolla, ja Osunilla - pysäkin löytäminen oli yllättävän työlästä. Pari väärän polun aloitusta söi jo alkuun aikaa ja voimia. Lopulta kuitenkin oikea paikka löytyi.

Tämän pysäkin kun löytää, niin on oikeassa paikassa.

Sitten tuleekin ongelma, minne auton jättäisi. Polun alussa on kyllä pieni ja hiljainen parkkipaikka. Valitettavasti syrjäisillä parkkialueilla autot eivät aina saa olla rauhassa; viime aikoina on ollut parikin tapausta, jolloin autoon on murtauduttu lasi rikkoen (onneksi aina pieni takasivuikkuna eikä esimerkiksi tuulilasia). Ei siis houkuta jättää autoa yksin  seisomaan maantien viereen. Tähän löytyy kuitenkin ratkaisu - aivan pysäkkiä vastapäätä pieni tie vie alaspäin mäkeä, ja sen varrelta autolle löytyy suojaisa kolo.

Täällä syrjässä katseilta maalaistalon vieressä voisi kulkupeli ehkä olla turvassa vandaaleilta.

Sitten Vamos! matkaan. Opas neuvoo vähän erikoisesti lähtemään pysäkiltä ylämäkeen ja kääntymään huonosti näkyvää polkua pitkin parkkipaikalle - onnistuu se niinkin, mutta matka on moninkertainen verrattuna siihen että kävelisi tietä pitkin tulosuuntaan päin pari sataa metriä ja päätyisi samaan paikkaan. No, sujui se näinkin mutkan kautta.

Jo tässä vaiheessa pitää todeta, että sateinen kevät on tehnyt luonnosta aivan poikkeuksellisen rehevän. Sillä hinnalla, että oppaassa kuvatut pienet polut ovat usein kasvullisuuden peitossa, eikä niitä mitenkään hahmota muusta maastosta.

Parkkipaikalta lähdetään kiipeämään oikealle leveää uraa pitkin. Oikealla siintää maisema Fuengirolaan. Vasemmalla metsä on hyvin vehreää, ja kyltti kertoo vapaaehtoisten tehneet rinteelle paljon mäntyistutuksia.

Maisemat ovat hyvät heti alkumatkasta, ja aina vaan paranevat reitin edetessä.

Pian tullaan tienristeykseen, josta käännytään vasemmalle ylös itään. Kaukaisuudessa siintää Antennivuori, jonka huipun läheltä reitti kulkee - useita tunteja myöhemmin.

Antennivuori on hyvä maamerkki, mutta ei muuten mikään kaunistus.

Polun kiivetessä ylös mäkeä näkymä alas rinteeseen on hyvin hauska. Siellä kasvavat alepponmännyt tuovat lähinnä mieleen jättiläismäiset parsakaalit.

Parsakaalimetsä

Jälleen tullaan risteykseen, ja käännytään taas vasemmalle polulle, joka seurailee puronuomaa (Arroyo de la Pedro). Tähän kohtaan reitin pitäisi myös palata, mutta se ei tällä reissulla toteutunut. Pian polku erkaantuu purosta, ja alkaa nousta ylös pitkin mäntyistä rinnettä. Alkumatka tehdään käytännössä kokonaan varjoisalla osuudella, mikä on tässä lämpötilassa oikein hyvä juttu.

Polku on mukavan varjoisa lähes puolimatkaan saakka.

Pian on vuorossa seuraava suunnistusongelma. Opas kehottaa kulkemaan polun haaraumaan ja jatkamaan oikealle pitkin puron pohjaa. Itse asiassa reitti kulkee kuitenkin kahden muun puron yli, ja käännöspaikka on vasta se kolmas. Tämä aiheuttaa epätietoista kävelyä edestakaisin - mitä jäi huomaamatta? Tosin terve järki alkaa sanoa, että kaksi aikaisempaa puroa eivät voi olla niitä jaloille miellyttäviä, mistä opas kertoo.

Tätä puronpohjaa ei kai kukaan sanoisi miellyttäväksi jaloille.

Matka jatkuu, ja tullaan toiselle puron ylitykselle. Ja sitten käännös ja takaisin ensimmäiselle. Ja sitten taas toiselle. Ei se kyllä voi olla tämäkään.

Toisen puron ylitys. Tästäkin pitää vaan jatkaa reippaasti eteenpäin.

Toisen puron jälkeen näkyvissä alkaa olla aluetta vaivaavien metsäpalojen merkkejä.

Runkoja on hiiltynyt metsäpalojen merkkinä, mutta uusi kasvullisuus tekee jo tuloaan.

Toivon jo vähän hiivuttua tulen kuitenkin ilmeisesti oppaassa mainitun ison kiven luokse, mistä polku lähtee seuraamaan kuivunutta puron uomaa oikealle ylös.

Tämä lienee se oikea iso kivi, minkä kohdalla pitää kääntyä.

Puron pohjaa seuratessa vastaan tulee hienoja veden hiomia kalkkikivimuodostelmia. On viihdyttävää pitää vähän taukoa ja miettiä, mitä kaikkea niissä voikaan nähdä.

Tässä kivessä on aika kummitusmaisia kasvoja.

Kivi-ihmeiden jälkeen polku alkaa näyttää raskaammat puolensa. Vuorossa on kolme lyhyttä, mutta jyrkkää 45 asteen nousua. Niiden pituus on vain joitakin kymmeniä metrejä, mutta kummasti alkaa hengitys tihentyä ja jalat vähän täristä, kun niistä on selvitty.

Vuorossa on kivisiä intervalliharjoituksia.

Tämän jälkeen onkin vuorossa loiva loppunousu polun alkupään merkitsemätöntä osuutta keskellä palanutta mäntymetsää.

Hengitys vähän tasaantuu palaneen metsän keskellä kiivetessä.

Polku päättyy autotiehen, joka ylitetään suoraan ja jatketaan oikeaan kääntyvälle hiekkapolulle.  Nyt ollaan 800 metrin korkeudessa. Tässä näkyykin tuttu merkki, johon törmää eri puolilla Malagan provinssia: GR 249, Gran Senda de Malaga. Tämä noin 740 kilometriä pitkä koko matkalta vaellusreitti kiertää koko Malagan provinssin ympäri. Useimmilla patikkaretkillä törmää johonkin tämän vaellusreitin osaan. Suunnitelmissa on kiertää tämä reitti kokonaan yhden talven aikana eläkepäivien koitettua, jos elon päiviä ja kuntoa riittää. Niin usein olen johonkin tämän reitin osaan törmännyt, että tolpan nähdessä tuntuu kuin olisi tavannut vanhan kaverin.

Tuttu kyltti useimmilta patikkaretkiltä.

Polku jatkaa tien vartta mukaillen, mutta alkaa pian (kuinkas muutenkaan) nousta  jyrkästi sik-sakaten rinnettä ylöspäin. Maisemaa ei uskoisi kuivaksi auringon ruskeaksi polttamaksi Andalusiaksi, tunnelma on trooppinen kuten lämpötilakin alkaa olla.

Eipä ensimmäisenä luulisi olevansa eteläisen Andalusian vuoristossa.

Noin kilometrin mittaisen nousumatkan jälkeen polkuun tulee haarauma, josta käännytään puista porrastusta pitkin jyrkästi vasemmalle. Pian siintää edessä jo reitin päätepiste Cerro del Castijello lähes kilometrin korkeudessa.

Ylhäällä polun päässä siintävät Cerron rakennelmat: kivinen näköalaterassi, vanha palovartijan katos sekä pieni taukokoppi, joka tosin on suljettu. 

Ylhäällä korkeuksissa siintää henkeäsalpaavan hieno 360 asteen näkymä, jota on turha yrittää toistaa kuvassa (alkukuva on sieltä). Kaukana siintää Sierra Nevadan huippu Mulhacen (3479 m), joka on Manner-Espanjan korkein. Ehkä erikoisin näky on kuitenkin hylätty ja maisemoitu kraaterin muotoinen Cantera de los Arenalesin kalkkikivilouhos, jonka tasanteille on istutettu alueelle tyypillisiä puita 7000 kappaletta ja pensaita 8000 kappaletta.

Tämä hylätty louhos on maisemoitu 15000 puulla ja pensaalla.

No niin, matkaan on kulunut jo se nelisen tuntia mikä piti mennä koko lenkkiin, ja vielä on vuorossa rengasreitin toinen puolisko - matka alaspäin. Alas johtaa sama puulla porrastettua polkua jota kiivettiin ylöskin, alhaalla risteyksessä käännytään vasemmalle, ja saavutaan Antennivuorelle johtavalle tielle. Nyt pitää ihan hieraista silmiään kun opasta lukee, sillä reitti lähteekin viemään vasemmalle ylös - täsmälleen päinvastaiseen suuntaan kuin missä lähtöpaikka on. Antennivuoren kupeessa on kuitenkin vihreä opastuskyltti, josta lähtee viemään polku oikealle - väärään suuntaan edelleen. Nyt on usko vähän koetuksella.

Nyt on antenneja.

Tämän kyltin kohdalta käännytään oikealle alaspäin vievälle polulle.

Nyt alkaa vähän harmittaa, sillä tajuan, että tätä polkua pitkin pääsisin suoraan takaisin Benalmadenaan sen sijaan, että pitää löytää takaisin Mijasin vievä polku. Laskeutuvan polun yli hyppelee valtavan isoja vihreitä liskoja, en ole vastaavan kokoisiin törmännyt muualla.

Jos oikein tarkasti katsoo, tässä voi nähdä valtavan suuren liskon hännän. Ei siis ole tuo musta johto etualalla.

Hieman vielä matkaa, niin saavutaan risteykseen, jossa on maahan kaatuneena "Benalmadena 3.9 km" kyltti. Tässä kohdassa on hyvä ottaa selfie, kun hiukan hymyilyttää. Jalat alkavat olla aika puutuneet ja turvoksissa.

Vähän vielä naurattaa, muttei hirveän paljon.

Mäkeä alas vievä merkitsemätön polku on melkoisten kuulalaakeri-kivien peittämä ja kulkee aika jyrkän rinteen reunalla. Nyt ei ole varaa herpaantua...

Välttämättä ei tällaista polkua olisi toivonut loppupäivälle. Länsirinne ei tarjoa juurikaan varjoa.

Voimien ehtyessä kohtaa yllättävä näky. Gibraltarin kivi on siirtynyt ihan Fuengirolan edustalle!

Siinähän se on Gibraltar ihan vieressä.

Loppumatka kuluu lähinnä matkan päättymistä odotellessa, kuvaus ei ole enää korkealla prioriteeteissa. Lopulta olen kuitenkin joenuoman "tutussa risteyksessä", joka ei vaikuta ollenkaan tutulta. Eikä se sitä olekaan -  uoma päättyy tuttuun autotiehen, mutta noin 1.5 alaspäin siitä kohdasta missä auto on parkissa. Eipä muu auta, kuin jyrkkä loppunousu paahteista autotien reunaa pitkin autolle, joka kaikeksi onneksi odottelee vahingoittumattomana suojaisessa pusikossa. 

Pieni tauko, että jalat lakkaavat tärisemästä, ja sitten autolla kotiin. Perille päästyä kestää pari tuntia että mikään alkaa pysyä sisällä, mutta sitten elämä voittaa - ja epäilyistä huolimatta jaksan kuin jaksankin lähteä kaverien kanssa illalliselle Benalmadena Puebloon!

Kaikesta huolimatta oli vaivan arvoista, syksyn retkiä odottelemaan!