Aurinkorannikon patikkablogi 40: Kivenveistäjän polkua pitkin vuorelle, metsäpolkua takaisin.

Kävelty: 12.4.2024

Kesto: 4-5 tuntia

Huhtikuu on parasta patikointiaikaa Andalusiassa. Sää ei ole vielä ehtinyt tulla liian lämpimäksi, päivät  ovat pitkään valoisia, vuorten kukkaloisto on talven jäljiltä parhaimmillaan. On siis pitkästä aikaa hyvä hetki lähteä uudelle polulle! Tämä reitti on alkuosaltaan kuvattu Pentti Korpelan kirjassa Vamos! Aurinkorannikon uusi patikkaopas (reitti 16). Loppuosa menee reitiltä eksymisen johdosta improvisoidusti.

Uusi patikkaopas on tehty sitä silmälläpitäen, että reitit voi saavuttaa julkista liikennettä käyttäen. Tämänkin reitin alkupään lähistölle kyllä pääsee bussilla, Alhaurin de la Torren kylään, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että autolla tulo polun alkupäähän säästää huomattavasti aikaa ja vaivaa.

Polun alku on ampumaradan (Club de Tiro de Jarapalos) portin suulla. Auto kannattaa jättää ampumaradan portille kyltin Jarapalos luokse. Matkaan on hyvä lähteä ennen aamukymmentä tai maanantaina, jolloin rata on suljettu. Polulle lähtö ampumaradan paukkeessa ei ole kaikkein kivoin tapa aloittaa luontokävelyä. Toinen syy pyrkiä aikaiseen starttiin on se, että polun alkupää on miellyttävän varjoisa pitkään aamulla - kuumana, aurinkoisena päivänä tämä säästää vettä ja voimia.

Portilta suunnataan metsätietä 200 metriä pohjoiseen. Tullaan Y-risteykseen, jossa on kyltti Sendero Presediaros 4 km. Tämä polku on osa koko Malagan maakunnan kiertävää 650 km pitkää patikointireittiä GR-249, Gran senda de Malaga. Koko reitin ympärikävely (useammassa erässä, toki) on suunnitteilla eläkepäivien koitettua jos kunto sallii... mutta se on sitten toinen tarina.

Reitin alussa on muistopaasi, joka on omistettu Juan Lopes de Perezille. Tekstin mukaan hän oli ahkera lenkkeilijä ja maastojen säilyttämisen puolustaja.

Risteyksessä on myös reitin opastaulu. Andalusiassa on viime vuosina panostettu paljon vaellusreittien kunnostamiseen, ja aikaisemmin vaikeasti löydettävät reitit ovat saaneet hienot opastaulut ja selkeät maastomerkinnät.

Kävellään 120 metriä pohjoiseen, ja tullaan toisen Y-risteyksen luokse. Nyt Sendero Presediaros kaartaa oikealle, mutta  mutta tämä reitti kaartaa vasemmalle ampumaradan aidan vierustaa pitkin kyltin Urb. Pinos de Alhaurin osoittamaan suuntaan "Kivenveistäjän polku". Sendero Presediaros, "Vankien polku" on paluupolku. Nimensä se on saanut siitä, että vapausrangaistusta kärsivät vangit ovat kunnostaneet polun osana työkomennustaan.

Nyt lähdetään kuitenkin kävelemään Kivenveistäjän polkua pitkin ylös mäntymetsään.

Polku erkanee ampumaradasta, ja nousee loivana ja helppokulkuisena. Kaukana kukkulalla (kuvassa keskellä) on linnamainen rakennus, joka kuvassa näkyy huonosti.

Pian polku tulee saapuu kuivuneen joenuoman (Arroyo de la Brena) luokse. Lenkkeilyreitti vie joenuoman poikki ja jatkuu yläsuuntaan houkuttelevan pehmeäpohjaisena, mutta nyt käännytäänkin oikealle ja aletaan seurata joen uomaa.

Joen uoma on kivikkoinen, mutta suuren osan aikaa aika helppokulkuinen...

Välillä on kuitenkin vähän haastetta.

Noin 30 minuutin kohdalla matkalle jää massiivinen kivenjärkäle.

Jokiuoman varrella on nähtävissä monenlaista kasvillisuutta, joka on viime viikkojen sateiden jälkeen virkeässä kunnossa.

Tupsulaventeli

Noin tunnin vaelluksen jälkeen polku risteää jeeppiuran yli. Heti uran jälkeen oikealla on vesisäiliö, jonka sileä reuna on hyvä paikka ensimmäiselle eväs- ja juomatauolle. Matka jatkuu eteenpäin noin 500 metriä, käännytään Y-risteyksessä oikealle. Tässä vaiheessa hylätään aika huonosti tunnistettavaksi muuttunut joenuoma, ja aletaan kiivetä osin kivistä, osin hiekkaista jyrkkenevää polkua polkua vuoren rinnettä ylös kohti kattilalaaksoa. Tässä vaiheessa viimeinenkin aamun viileys on kaikonnut, ja aurinko alkaa kurkistella vuoren takaa. On korkea aika riisua villapaita, eikä sitä tarvita enää loppumatkasta!

Maasto muuttuu ylöspäin kiivetessä karummaksi, ja kasvillisuus vaihtuu.

Polkua ylöspäin kiivetessä paljastuu myös kuumenevan ja kuivuvan ilmaston aiheuttama vitsaus, laajan metsäpalon jäljet. 

Koko loppumatkan ajan metsä on kärsinyt enemmän tai vähemmän palotuhoista.

Paloilla on toki myös toinen puolensa, sillä jo useamman vuoden vanhalla paloalueella aluskasvillisuus on aivan poikkeuksellisen vivahteikasta ja runsasta. Kimalaiset ja muut pölyttäjät pörräävät kaikkialla.

Jotkut puut ovat selvinneetkin palosta - tämä  aivan karrelle palanut viuhkapalmu on alkanut kasvattaa uusia oksia.

Mäkeä kiivetään edelleen ylöspäin - maisema muuttuu karummaksi, ja ilma alkaa 700 metrin kohdalla tuntua taas miellyttävän viileältä. Saavutaan erikoiseen paikkaan, satoja tai kenties tuhansia vuosia vanhan kiviveistämön raunioille. 

Korkealla vuorella on ikivanhan kiviveistämön jäänteet.

Veistämön luona on myös varsin erikoinen näky - polun varressa lojuu vanha pylväs, jossa on vielä tallella vaalean sinistä väriä. Pylvään luona on hienosti hakattuja suorakulmaisia kiviä. Mikähän niiden tehtävä on ollut...

Vanha pylväs on jäänyt muistoksi menneestä.

Polku jatkuu edelleen ylöspäin vuorta. Kasvillisuus alkaa loppua, ja polkua reunustavat erikoiset kivimuodostelmat.

Vaeltajaa suojaa kivinen enkeli! Tämä enkeli taisi tosin olla pahat mielessä, sillä jossain kohti polkua olisi pitänyt nähdä maassa kivistä rakennettu nuoli ja kääntyä polulta sillä kohdalla. Nuoli jäi ilmeisesti huomaamatta tai oli kadonnut, sillä polku alkoi kaartaa takaisin etelään tulosuuntaa kohti liian aikaisin.

Kivienkelin olisi pitänyt opastaa kulkijaa, mutta nyt se taisikin olla eksyttämässä.

Alaspäin taipuessaan polku kulkee nummimaisen aukean läpi, kukkaloisto on todella hieno.

Vehreää on!

Monenlaisia värejä löytyy aluskasvillisuudesta.

Kapea hiekkapolku suuntautuu nyt mäntymetsän halki. Suunta vaikuttaa oikealta, mutta kartalla en ole ollenkaan. Paikoitellen laskut ovat aika jyrkkiä eivätkä polville kaikkein miellyttävimpiä.

Metsäpalon merkit ovat edelleen näkyvissä.

Alas laskeutuva rinne tarjoaa hienoja näkymiä.

Paratiisiin on myös luikerrellut käärme - ikävän piikikäs kasvi, espanjankultaohdake reunustaa paikoin polkua. Saa tosiaan varoa, etteivät kädet naarmuunnu aivan verille. Onneksi tuli laitettua melkein täysipitkät retkeilyhousut ja korkeavartiset vaelluskengät jalkaan, muuten olisivat sääret olleet aivan verillä!

Espanjankultaohdake ei ole kiva matkatuttavuus. 

Lopulta spontaanisti löytynyt metsäpolku yhdistyy vankien polkuun, joka olisi ollut alkuperäinen paluutie.

Alkuperäinen paluutie olisi ollut näinkin helppokulkuinen.

Ampumaradan pauke alkaa kuulua, joten ensimmäinen uusi vaellusreitti lähes vuoteen alkaa olla päätöksessään! Kivaa oli, täytyy taas alkaa etsiskellä uusia reittejä ja seikkailuja!