lauantai 17. toukokuuta 2025

Aurinkorannikon patikkablogi 45: Näköalapaikka kilometrin korkeudessa

Kävelty 24.4.2025
Matkaa eksymisineen 14 km, nousua 800 m
Vaikeustaso 4 / 5
Varusteet: Varsilenkkarit ja vaellussauva tarpeen, eväät, riittävästi vettä

Tämä reitti on kuvattu vaellusoppaassa Pertti Korpela: Vamos! Aurinkorannikon uusi patikkaopas


Maisema reitin korkeimmalta kohdalta Cerro del Castillero, 972 m


Huhtikuu lähestyy loppuaan, ja samalla myös Aurinkorannikon talven patikkakausi tulee päätökseensä päivälämpötilojen alkaessa kohota yli 25 asteen. Varsin kylmän ja sateisen kevään jälkeen tämä päivä onkin ensimmäinen, jolloin  tuohon lämpöön päästään, ja kieltämättä lämpö verottaa matkalla voimia varsinkin, kun eksymisiltä ei (tälläkään kertaa) välttynyt. Alkumatka on merkitsemätön reitti, ja risteyksissä pitää olla tarkkana.

Tämä retki on myös helppo ja suositeltavakin tehdä bussiyhteyksiä käyttäen. Torremolinos-Benalmadena - Mijas bussi 121 kulkee lähtöpaikan ohi noin 40 minuutin välein. Poisjäänti Osunilla-nimisellä pysäkillä.

Itse olin kuitenkin liikkeellä autolla, ja Osunilla - pysäkin löytäminen oli yllättävän työlästä. Pari väärän polun aloitusta söi jo alkuun aikaa ja voimia. Lopulta kuitenkin oikea paikka löytyi.

Tämän pysäkin kun löytää, niin on oikeassa paikassa.

Sitten tuleekin ongelma, minne auton jättäisi. Polun alussa on kyllä pieni ja hiljainen parkkipaikka. Valitettavasti syrjäisillä parkkialueilla autot eivät aina saa olla rauhassa; viime aikoina on ollut parikin tapausta, jolloin autoon on murtauduttu lasi rikkoen (onneksi aina pieni takasivuikkuna eikä esimerkiksi tuulilasia). Ei siis houkuta jättää autoa yksin  seisomaan maantien viereen. Tähän löytyy kuitenkin ratkaisu - aivan pysäkkiä vastapäätä pieni tie vie alaspäin mäkeä, ja sen varrelta autolle löytyy suojaisa kolo.

Täällä syrjässä katseilta maalaistalon vieressä voisi kulkupeli ehkä olla turvassa vandaaleilta.

Sitten Vamos! matkaan. Opas neuvoo vähän erikoisesti lähtemään pysäkiltä ylämäkeen ja kääntymään huonosti näkyvää polkua pitkin parkkipaikalle - onnistuu se niinkin, mutta matka on moninkertainen verrattuna siihen että kävelisi tietä pitkin tulosuuntaan päin pari sataa metriä ja päätyisi samaan paikkaan. No, sujui se näinkin mutkan kautta.

Jo tässä vaiheessa pitää todeta, että sateinen kevät on tehnyt luonnosta aivan poikkeuksellisen rehevän. Sillä hinnalla, että oppaassa kuvatut pienet polut ovat usein kasvullisuuden peitossa, eikä niitä mitenkään hahmota muusta maastosta.

Parkkipaikalta lähdetään kiipeämään oikealle leveää uraa pitkin. Oikealla siintää maisema Fuengirolaan. Vasemmalla metsä on hyvin vehreää, ja kyltti kertoo vapaaehtoisten tehneet rinteelle paljon mäntyistutuksia.

Maisemat ovat hyvät heti alkumatkasta, ja aina vaan paranevat reitin edetessä.


Pian tullaan tienristeykseen, josta käännytään vasemmalle ylös itään. Kaukaisuudessa siintää Antennivuori, jonka huipun läheltä reitti kulkee - useita tunteja myöhemmin.

Antennivuori on hyvä maamerkki, mutta ei muuten mikään kaunistus.

Polun kiivetessä ylös mäkeä näkymä alas rinteeseen on hyvin hauska. Siellä kasvavat alepponmännyt tuovat lähinnä mieleen jättiläismäiset parsakaalit.

Parsakaalimetsä

Jälleen tullaan risteykseen, ja käännytään taas vasemmalle polulle, joka seurailee puronuomaa (Arroyo de la Pedro). Tähän kohtaan reitin pitäisi myös palata, mutta se ei tällä reissulla toteutunut. Pian polku erkaantuu purosta, ja alkaa nousta ylös pitkin mäntyistä rinnettä. Alkumatka tehdään käytännössä kokonaan varjoisalla osuudella, mikä on tässä lämpötilassa oikein hyvä juttu.

Polku on mukavan varjoisa lähes puolimatkaan saakka.

Pian on vuorossa seuraava suunnistusongelma. Opas kehottaa kulkemaan polun haaraumaan ja jatkamaan oikealle pitkin puron pohjaa. Itse asiassa reitti kulkee kuitenkin kahden muun puron yli, ja käännöspaikka on vasta se kolmas. Tämä aiheuttaa epätietoista kävelyä edestakaisin - mitä jäi huomaamatta? Tosin terve järki alkaa sanoa, että kaksi aikaisempaa puroa eivät voi olla niitä jaloille miellyttäviä, mistä opas kertoo.

Tätä puronpohjaa ei kai kukaan sanoisi miellyttäväksi jaloille.

Matka jatkuu, ja tullaan toiselle puron ylitykselle. Ja sitten käännös ja takaisin ensimmäiselle. Ja sitten taas toiselle. Ei se kyllä voi olla tämäkään.

Toisen puron ylitys. Tästäkin pitää vaan jatkaa reippaasti eteenpäin.

Toisen puron jälkeen näkyvissä alkaa olla aluetta vaivaavien metsäpalojen merkkejä.

Runkoja on hiiltynyt metsäpalojen merkkinä, mutta uusi kasvullisuus tekee jo tuloaan.

Toivon jo vähän hiivuttua tulen kuitenkin ilmeisesti oppaassa mainitun ison kiven luokse, mistä polku lähtee seuraamaan kuivunutta puron uomaa oikealle ylös.

Tämä lienee se oikea iso kivi, minkä kohdalla pitää kääntyä.

Puron pohjaa seuratessa vastaan tulee hienoja veden hiomia kalkkikivimuodostelmia. On viihdyttävää pitää vähän taukoa ja miettiä, mitä kaikkea niissä voikaan nähdä.

Tässä kivessä on aika kummitusmaisia kasvoja.

Kivi-ihmeiden jälkeen polku alkaa näyttää raskaammat puolensa. Vuorossa on kolme lyhyttä, mutta jyrkkää 45 asteen nousua. Niiden pituus on vain joitakin kymmeniä metrejä, mutta kummasti alkaa hengitys tihentyä ja jalat vähän täristä, kun niistä on selvitty.

Vuorossa on kivisiä intervalliharjoituksia.

Tämän jälkeen onkin vuorossa loiva loppunousu polun alkupään merkitsemätöntä osuutta keskellä palanutta mäntymetsää.

Hengitys vähän tasaantuu palaneen metsän keskellä kiivetessä.

Polku päättyy autotiehen, joka ylitetään suoraan ja jatketaan oikeaan kääntyvälle hiekkapolulle.  Nyt ollaan 800 metrin korkeudessa. Tässä näkyykin tuttu merkki, johon törmää eri puolilla Malagan provinssia: GR 249, Gran Senda de Malaga. Tämä noin 740 kilometriä pitkä koko matkalta vaellusreitti kiertää koko Malagan provinssin ympäri. Useimmilla patikkaretkillä törmää johonkin tämän vaellusreitin osaan. Suunnitelmissa on kiertää tämä reitti kokonaan yhden talven aikana eläkepäivien koitettua, jos elon päiviä ja kuntoa riittää. Niin usein olen johonkin tämän reitin osaan törmännyt, että tolpan nähdessä tuntuu kuin olisi tavannut vanhan kaverin.

Tuttu kyltti useimmilta patikkaretkiltä.

Polku jatkaa tien vartta mukaillen, mutta alkaa pian (kuinkas muutenkaan) nousta  jyrkästi sik-sakaten rinnettä ylöspäin. Maisemaa ei uskoisi kuivaksi auringon ruskeaksi polttamaksi Andalusiaksi, tunnelma on trooppinen kuten lämpötilakin alkaa olla.

Eipä ensimmäisenä luulisi olevansa eteläisen Andalusian vuoristossa.

Noin kilometrin mittaisen nousumatkan jälkeen polkuun tulee haarauma, josta käännytään puista porrastusta pitkin jyrkästi vasemmalle. Pian siintää edessä jo reitin päätepiste Cerro del Castijello lähes kilometrin korkeudessa.

Ylhäällä polun päässä siintävät Cerron rakennelmat: kivinen näköalaterassi, vanha palovartijan katos sekä pieni taukokoppi, joka tosin on suljettu. 

Ylhäällä korkeuksissa siintää henkeäsalpaavan hieno 360 asteen näkymä, jota on turha yrittää toistaa kuvassa (alkukuva on sieltä). Kaukana siintää Sierra Nevadan huippu Mulhacen (3479 m), joka on Manner-Espanjan korkein. Ehkä erikoisin näky on kuitenkin hylätty ja maisemoitu kraaterin muotoinen Cantera de los Arenalesin kalkkikivilouhos, jonka tasanteille on istutettu alueelle tyypillisiä puita 7000 kappaletta ja pensaita 8000 kappaletta.


Tämä hylätty louhos on maisemoitu 15000 puulla ja pensaalla.

No niin, matkaan on kulunut jo se nelisen tuntia mikä piti mennä koko lenkkiin, ja vielä on vuorossa rengasreitin toinen puolisko - matka alaspäin. Alas johtaa sama puulla porrastettua polkua jota kiivettiin ylöskin, alhaalla risteyksessä käännytään vasemmalle, ja saavutaan Antennivuorelle johtavalle tielle. Nyt pitää ihan hieraista silmiään kun opasta lukee, sillä reitti lähteekin viemään vasemmalle ylös - täsmälleen päinvastaiseen suuntaan kuin missä lähtöpaikka on. Antennivuoren kupeessa on kuitenkin vihreä opastuskyltti, josta lähtee viemään polku oikealle - väärään suuntaan edelleen. Nyt on usko vähän koetuksella.

Nyt on antenneja.

Tämän kyltin kohdalta käännytään oikealle alaspäin vievälle polulle.


Nyt alkaa vähän harmittaa, sillä tajuan, että tätä polkua pitkin pääsisin suoraan takaisin Benalmadenaan sen sijaan, että pitää löytää takaisin Mijasin vievä polku. Laskeutuvan polun yli hyppelee valtavan isoja vihreitä liskoja, en ole vastaavan kokoisiin törmännyt muualla.

Jos oikein tarkasti katsoo, tässä voi nähdä valtavan suuren liskon hännän. Ei siis ole tuo musta johto etualalla.

Hieman vielä matkaa, niin saavutaan risteykseen, jossa on maahan kaatuneena "Benalmadena 3.9 km" kyltti. Tässä kohdassa on hyvä ottaa selfie, kun hiukan hymyilyttää. Jalat alkavat olla aika puutuneet ja turvoksissa.

Vähän vielä naurattaa, muttei hirveän paljon.

Mäkeä alas vievä merkitsemätön polku on melkoisten kuulalaakeri-kivien peittämä ja kulkee aika jyrkän rinteen reunalla. Nyt ei ole varaa herpaantua...

Välttämättä ei tällaista polkua olisi toivonut loppupäivälle. Länsirinne ei tarjoa juurikaan varjoa.

Voimien ehtyessä kohtaa yllättävä näky. Gibraltarin kivi on siirtynyt ihan Fuengirolan edustalle!

Siinähän se on Gibraltar ihan vieressä.

Loppumatka kuluu lähinnä matkan päättymistä odotellessa, kuvaus ei ole enää korkealla prioriteeteissa. Lopulta olen kuitenkin joenuoman "tutussa risteyksessä", joka ei vaikuta ollenkaan tutulta. Eikä se sitä olekaan -  uoma päättyy tuttuun autotiehen, mutta noin 1.5 alaspäin siitä kohdasta missä auto on parkissa. Eipä muu auta, kuin jyrkkä loppunousu paahteista autotien reunaa pitkin autolle, joka kaikeksi onneksi odottelee vahingoittumattomana suojaisessa pusikossa. 

Pieni tauko, että jalat lakkaavat tärisemästä, ja sitten autolla kotiin. Perille päästyä kestää pari tuntia että mikään alkaa pysyä sisällä, mutta sitten elämä voittaa - ja epäilyistä huolimatta jaksan kuin jaksankin lähteä kaverien kanssa illalliselle Benalmadena Puebloon!

Kaikesta huolimatta oli vaivan arvoista, syksyn retkiä odottelemaan!



sunnuntai 12. tammikuuta 2025

Aurinkorannikon patikkablogi 44: Lenkki metsästysmajan maastossa


Kävelty 4.1.2025. Vaikeustaso 3/5, omat eväät oltava matkassa, lounaan voi syödä ravintolassa perillä. Vaelluskengät ja -sauva suositeltavat

Tekoälyn luoma kuva Refugio de Juanarista

Todellisuuskaan ei ole hullumman näköinen


Ojenin kaupungin lähistöllä vuoristossa, Sierra de las Nieves -kansallispuistossa  sijaitsee historialtaan mielenkiintoinen rakennus "Refugio de Juanar", joka toimii nykyään laadukkaana hotellina ja ravintolana. Alunperin luostariksi valmistunut rakennus on myöhemmin toiminut Espanjan kuninkaiden metsästysmajana ja kerrotaanpa Charles de Gaullen kirjoittaneen siellä muistelmiaan tiukkojen turvatoimien ympäröimänä. Täältä löytyy myös yksi Espanjan historian kipupiste - paikka on toiminut myös diktaattori Francisco Francon metsästysmajana, mutta mikään virallinen lähde ei asiasta mainitse.

Nykyään alue on suosittua retkeilymaastoa, ja hotellilta lähtee vaativuustasoltaan hyvinkin erilaisia vaellusreittejä ympäröiville vuorille. Tämän päivän reitiksi valikoituu ympyrän muotoinen reitti "El Pozuelo", joka ennakkoon tarkasteltuna vaikuttaa melko helpolta: Pituutta noin 5 km, arvioitu kiertoaika 2-2.5 tuntia. 

Kyltti hotellin parkkipaikalla opastaa polulle Sendero Juanar - El Pozuelo

Tammikuinen aamu on varsin raikas, lämpöä 800 metrin korkeudessa on aamulla vain +6 astetta. Onneksi hansikkaat ja pipo löytyvät repusta. Ja sitten matkaan patikkakaveri Hannun seurassa.

Polun alkupää on varsin mutainen äskettäisten rankkasateiden tiimoilta.

Tie kiertelee ylöspäin pitkin vuoren rinnettä, ja nouseva aurinko alkaa pian tehdä tehtävänsä. Veri alkaa kiertää, ja vaatetusta voi jo parinkymmenen minuutin kapuamisen jälkeen alkaa vähentää. Maisemat paranevat!

Pikku hiljaa alkaa lämmetä!

Maisema aina vain paranee!

Taas hiukan ylempänä

Noin kolmen vartin kiipeämisen jälkeen tullaan tämän reitin ylimmälle kohdalle reilun kilometrin korkeuteen. Huipulla on erikoinen vihreä tötterö, joka toimii jonkinlaisena vesisäiliönä. En kyllä lähtisi siitä juomavettä ottamaan, ehkä nuppia voisi kastella kuumana päivänä. Nyt ei viilennystä tarvita, huipulla puhaltaa kylmä tuuli ihan ytimiin saakka.

Poseerauksen paikka!

Tässä kohdassa teemme erikoisen havainnon, patikkakaverin vaelluskengistä ovat pohjat irronneet lähes kokonaan! Ei auta, hänen pitää lähteä varovasti palailemaan takaisin, ja minä jatkan kierrosta Monte Blancon ympäri.

Näillä jalkineilla ei matka jatku.

Alun nousun jälkeen polku lähtee kiertämään Blanco-vuorta melko tasaisena ja helppokulkuisena. Tälläkään kertaa vuorilla ei ole ruuhkaa - vastaan koko päivän aikana tulee alle 10 vaeltajaa.


Välillä on vähän kivikkoista

Sitten taas tasaisempaa. Pudotusta on aika paljon, mutta rinteillä on kuitenkin turvallisia joskin hyvin piikikkäitä pensaita.

Piikkiherne on näyttävässä kukassa.

Reilun kahden tunnin kävelyn jälkeen seuraa vähän yllättäen edelleen pieni nousu, eikä Refugio karttaohjelman mukaan ole lähimaillakaan. Sen sijaan alkaa reitin haastavin osuus, jyrkän puoleinen lasku kivikkoista rinnettä pitkin - ja se jatkuu jatkumistaan. Refugio siellä odottavine lounaineen on vielä kaukana.

Refugiolle johtava tie kiemurtelee alhaalla.

Espanjalaisille reittikartoille tuntuu olevan tyypillistä, että matka arvioidaan kuin koko reitti olisi tasamaata, ja tarvittava aika on säännön mukaisesti puolet pidempi kuin oppaan antama vaikka miten vauhtia pitäisi. Niin tälläkin kertaa!


Lopultakin perillä!

Lounas Refugion ravintolassa maistuu kummasti. Samalla voi ihmetellä hotellin aulassa eräänlaista näyttelyä - aika tuntuu pysähtyneen Francon ja de Gaullen aikoihin!

Vuorella ja Refugiolla ei ole minkäänlaista kännykkäkenttää - tämä varmaan toimii!

Kassakonekin kilisee...

Pihaterassilla on jouluista! Siellä tarkenee sen lyhyen aikaa, kun auringon säteet osuvat paikalle vuorten takaa.



sunnuntai 11. elokuuta 2024

Aurinkorannikon patikkablogi 43: Usein se käytävä liukaskin lie

Kävelty: Sunnuntai 28.7.2024

Taso: Varsin haastava patikka, joka kulkee joen uomaa pitkin - ja liukasta on. Mahdollisuus loukata itsensä on varsin ilmeinen. Mutta samalla todella hauska retki! Matkaa taitetaan aika paljon uiden.

Varusteet: Uikkareiden ja auringolta suojaavan paidan lisäksi vesitiivis kotelo, johon saa tarvittaessa turvallisesti laitettua auton avaimen (kannattaa olla mekaaninen) ja kännykän. Vettä sietävät kengät, ja kypärää voi kyllä suositella. Muuta - kuten eväitä - on hankala kuljettaa, koska molempia käsiä tarvitaan koko ajan edetessä.


Tekoälyn näkemys aiheesta "Patikointi joessa Andalusiassa"

Vuoristossa kävely on Andalusiassa kesäkuumalla tukalaa, mutta onneksi on olemassa viileämpiäkin vaihtoehtoja retkeilyyn. Patikointi joen uimaa pitkin on mahdollista ainakin kahdessa paikassa, Rio Chillar -joella (blogi 27), ja Benahavisissa Guadalamina-joella, josta tämä blogi kertoo. Vesipatikat ovat hyvin suosittuja, ja ruuhkien välttämiseksi on hyvä valita retken ajankohdaksi mahdollisimman aikainen aamu keskellä viikkoa.

Niinpä sitten lähdetään Otson kanssa matkaan sunnuntaina puolelta päivin! 

Benahavisia rannan suunnasta autolla lähestyessä muutama kilometri ennen kylää tien oikealla puolella on suuri parkkipaikka, jonka luona on valkoinen kappeli (Ermita Virgen del Rosario). Parkkipaikalta on hyvät näkymät rotkoon, jonka pohjalla Guadalmina-joki kulkee. Tätä jokea pitkin patikoidaan.


Guadalmina-joen  suistoa

Ermitalta voi lähteä myös patikoimaan hyvää polkua alavirtaan, Se on sitten toinen reissu!

Retken päätepiste palatessa on joen ylittävä silta, joka kuitenkin tällä hetkellä on korjaustöiden vuoksi suljettu.


Parkkipaikalta lähdetään suuntaamaan ylävirtaan kohti Benahavisin kylää. Autotien vieressä kulkee hyvä ja turvallinen kävely / pyörätie. Matkalla voi kurkkia rotkon pohjalle Guadalmina-joelle ja seurata retkeilijöiden etenemistä.

Benahavisin suuntaan vievältä tieltä voi hyvin katsella rotkon pohjalla joessa kulkevien matkan edistymistä.

Noin 1,5 km kävelyn jälkeen joen reunustaa kulkeva tie tekee mutkan vasemmalle. Samalla kohdalla oikealle avautuu portti, josta kävellään sisään ja laskeudutaan alas joelle.

Patikan alkuloikka

Suosituin tapa avata retki on loikata kuvassa vasemmalla näkyvältä kiveltä syvänteeseen, jonka syvyys kyllä hyvin riittää hyppäämiselle. Vaihtoehtoinen, mutta ei välttämättä turvallisempi tapa on laskeutua jokeen kiven vasemmalta puolelta eräänlaista kivistä vesiliukumäkeä pitkin. Olen ymmärtänyt, että jonkinlaiset portaatkin jokeen olisi, mutta en ole onnistunut sellaisia löytämään.

Hyppyyn valmistautumista. Otso on siis tietysti kuvassa ylhäällä - nähtyään kuvan tosin tuumasi tulleensa mukaan varmaan vahingossa :-)

Tässä vielä tyylinäyte

Sitten voi märkä reissu alkaa! Alkumatkasta edetään enimmäkseen kävellen joenpohjaa pitkin, uimataipaleita on muutamia. Ei tosiaan olla ainoita, mutta koko matka etenee kaikkien osalta hyväntuulisesti ja hyvässä järjestyksessä. Apua tarjotaan auliisti liukastelijoille, tai jos joku loikka muuten hirvittää. Porukka on varsin nuorta, eikä tällaisia eläkeikää lähestyviä pappoja muita näy maisemissa. Syykin siihen on aika selvä - joen pohja on todella liukas ja hankala käveltävä. Oikeastaan aina, kun luulee olevansa tasaisella pohjalla, jalka lipsahtaa sammaleiseen kiveen, ja loiskista vaan. Ei ihme, että järjestetyillä ja opastetuilla retkillä liivit ja kypärä ovat pakollisia varusteita. Tämä on ihan erilainen retki kuin Chillar-joen patikka, jossa kävellään turvallisesti tasaista joenpohjaa pitkin, ja matkalle osuu vain muutama uimakelpoinen lammikko.

Kosteaa puuhaa.

Retkiselfie

Matkan edetessä joki putoaa näyttävään kanjoniin, ja matkaa voi taittaa siitä eteenpäin valtaosin uiden. Tässä kohdassa tapahtuu kuvauksen kannalta harmillinen juttu, nimittäin vesitiiviin pussukkani vetoketjun vedin katkeaa, ja pussi on sitten loppumatkan kiinni, eikä kännykkää saa esiin kuvaamista varten. Onneksi vetoketju hajosi niin, että pussi oli kunnolla kiinni.

Aivan retken lopussa onkin sitten yllätys. Matka katkeaa jonkinlaiseen patoon, jonka päälle kiivetään käsivoimin, ja sieltä matka jatkuu kivistä liukumäkeä pitkin pitäen köydestä kiinni, jottei vauhti kiihdy liian kovaksi viimeiseen lampeen syöksyessä. Köysi on liukas nailonköysi, ja tekniikka on vähän hakusessa - onnistun vähän venäyttämään olkapäätäni, kun pidän liian pitkään köydestä kiinni enkä saa otetta irti ajoissa, ja hiertymiä tulee kämmeneen runsaasti. No, nämä vaivat menevät muutamassa päivässä ohi.

Onnittelen kuitenkin itseäni siitä, että sain itseni kammettua omin voimin muiden avustamatta padon päälle, ja jonkin verran aplodejakin tulee nuorisolta. Kaikki ovat edelleen vankkumattoman hyväntuulisia, vaikka jono padon päälle on pitkä (seisomme vedessä puolisen tuntia vuoroamme odottaen) eikä minkäänlaisesta jonotusjärjestyksestä ole tietoakaan. Ne menevät ilmeisesti ensin, joilla on kiirettä.

Loppureissu onkin sitten rauhallista uintia, kunnes tullaan pienelle hiekkarannalle joen päässä. Rannalle on mahdollista myös laskeutua suoraan Ermitan luota uintireissulle, jos vesipatikka ei huvita.

Loppuliuku


Yhteenveto: yllättävänkin haastava retki, mutta samalla superhauska. Noin 1500 metrin matkaan kului aikaa 2.5 tuntia!