Aurinkorannikon patikkablogi 9: kierros Kaapelivuoren ympäri

Kävelty 18.2.2017


Kaapelivuori "Calamorro" hallitsee Benalmadenan maisemaa kaupungista pohjoiseen päin katsottaessa. Sen kautta kulkevat melkein kaikki seudun patikkareitit, ja paikka tulee myöhemmin tutuksi tämän blogin myötä. Vuoren päälle pääsee kaapelihissillä, mutta sehän olisi aivan liian helppoa...


Maisemat ovat upeat, Google kääntäjän sanoin:


"Kävijät, joille sattuu hyvä onni ja selvä päivä, voivat nähdä Gibraltarin ja Afrikan rannikon".

Ihan niin selvää päivää ei kohdalle sattunut, mutta syntyi ajatus improvisoida patikka ja katsoa, pääsisikö vuoren ympäri kävelemään käymättä huipun kautta.


Koska tätä retkeä ei ole kuvattu missään tuntemassani oppassa, käyn sen läpi kartan avulla ks. punainen viiva ja nuoli kiertosuunnan mukaan:

Punaisella viivalla merkitty reitti. Lähtö kaapelihissin vierestä, nousu kivikirkolle josta kierto vastapäivään ylös vuorta reitille R1, alas reittiä R2 ja keltaiselle yhdyspolulle joka vie taas kivikirkolle R1-reitin suuntaan.

Patikan alku löytyi aikaisemmin kaapelihissistä bongaamastani tienpätkästä, joka päättyy moottoritien pohjoispuolelle aivan hissiradan viereen. Ajo osittain puomin sulkeman tienpätkän läpi "Area restricto" merkin ohi, pysäköintikieltomerkki, keltainen sulkuviiva ja siitä löytyy mainio parkkipaikka. Espanjalainen tapa pysäköidä tarttuu nopeasti ja välillä ikävin seurauksin, mutta siitä lisää kun aloitan blogin, jossa kerron espanjalaisesta elämänmenosta suomalaisin silmin muuten kuin patikkanäkökulmasta. R1-polun alku olisi ollut varmempi paikka aloittaa retki.


Polku alkaa jyrkkää betonitietä pitkin, joka muuttuu pian hieman loivemmaksi mutta kiviseksi.. Kaapelihissejä kulkee ylös ja alas, matkustajien mielestä olemme vähintäänkin yhtä erikoinen nähtävyys kuin hissit meidän näkökulmastamme. Kamerat käyvät puolin ja toisin!

Noin puolen tunnin nousun jälkeen matka tulee kivikirkolle, jossa voi tehdä välinnan kävelläkö reittiä myötä- tai vastapäivään. Jos haluaa välttää liikaa auringonpaistetta (kuten useimmat halunnevat), kannattaa aamupäivällä lähteä myötäpäivään ja iltapäivällä vastapäivään. Kello on jo 14, valitsemme jälkimmäisen reitin.

Varsin usein Espanjassa on keskellä pitkää nousua jonkinlainen temppeli valamassa uskoa uupuneeseen vaeltajaan.

Nousu jatkuu loivempana miellyttävää hiekkapohjaista polkua pitkin, ja alas aukeaa hieno näkymä kotikaupunkiin ja kotiin Espanjassa (merkittynä kuvaan).

Espanjan koti on merkattu tähän kuvaan.

Pitkän mutta hyväpohjaisen nousun jälkeen saavutaan asfaltoidun tien varrelle kyltille, jossa on ehkä vähemmän houkutteleva nimi "Arroyo de los Muertos", Kuolleiden virta. Varoituksesta huolimatta päätämme jatkaa tien yli ja patikoida polkua vuoren länsireunaa pitkin takaisin.


Espanja osaa aina yllättää, vuoren toiselta puolelta on lohkaistu pois melkoinen määrä kalkkikiveä. Näky on vähän surullinen, mutta samalla jotenkin vaikuttava.




Miten valtava määrä kiveä täältä on lähtenyt ja minne?

Teksti "Arroyo de los Muertos" alkaa saada selityksensä, sillä polku huononee R2-kyltin myötä jonkinlaiseksi pehmeällä hiekalla pohjustetuksi kivikoksi. Keltaisellä karttaan merkityllä yhdyspolulla (merkitty "R1", puomi merkitsemässä ehkä kiellettyä kulkua tai vastaavaa) tunnelmaa kruunaa jyrkästi alas pudottava rinne. Pakko keskittyä katsomaan jalkoihinsa, eikä mielellään muualle..

Kivikkoisella yhdyspolulla on paikoin jyrkkiä pudotuksia, valtaosin kuitenkin piikkipensaat reunustavat tietä.

Hieman erikoiseksi luontotunnelman tekee alhaalla jylisevä Autopista. Jotenkin on outoa olla niin lähellä kaupunkielämää, ja toisaalta ihan toisessa maailmassa.

Autopista on ikään kuin toisesta maailmasta tänne heitetty.

Reittivalinta on onnistunut sillä polku on kuitenkin käveltävissä ja vuoren pystyy kiertämään ympäri. Pian ollaan taas kivikirkolla. Vuorossa on enää tiukka alamäki, joka hieman koittelee polvia.

Liisillä on henki päällä, ja jään kuvaustaukoineni kauas taakse.

Perillä odottaa iloinen yllätys, auto on tallessa eikä siihen ole ilmaantunut epämääräisiä sakkolappuja. Puomikin on auki.


Yhteenvedon paikka:

Tähdet: ****


Varusteet: onnistuu lenkkareissa, mutta paluumatkan upottava hiekka ja kivikko olisivat mukavammat kunnollisissa  varrellisissa vaelluskengissä.


Eväät: Jos tekee 15 minuutin lisänousun vuoren huipulle, löytyy ravintola. Muuten omat eväät.


Huomattavaa: Paljon variaatioita ja kuusi merkittyä reittiä (R1-R6), joita pitää kokeilla tulevaisuudessa

Aurinkorannikon patikkablogi 8: erämaan vuoristorata

Kävelty: Keskiviikkona 25.1.2017


Tässä retkessä on jotain maagista. Olen patikoinut sen jo kaksi kertaa aikaisemminkin, lokakuussa 2010 sekä huhtikuussa 2012. Molemmilla kerroilla olen ollut vankasti sitä mieltä, että seuraavaa kertaa ei todellakaan tule. Mutta silti: nyt, tammikuussa 2017, istun taas Frigilianan bussissa matkalla kohti tuttua reittiä. Edessä on aika tiukka päivä, miten paljon lienee vaikeutunut iän myötä?


Tiivistettynä tämä retki kulkee maalauksellisesta Frigilianan kylästä Nerjan tippukiviluolille. Paikallisten El Camino Lian -nimellä tuntema reitti kulkee neljän syvän rotkon kautta, ja valtaosa päivästä kuljetaan pitkin etelärinnettä, mäkeä ylös ja alas. Seutu on täysin asumatonta eikä muita liikkujia todennäköisesti näy.


Reitti kulkee vuoren jyrkännettä pitkin, aivan suoraa pudotusta vuorelta alas ei ole kuin yhdessä kohdassa, mutta jyrkkiä piikkipensaisia pudotuksia riittää. Maisemien lisäksi on välttämätöntä katsella jalkojaan, että pysyvät polulla loppupäivästäkin.


Patikka on aikaisempia matkoja vaativampi ja vaatii enemmän etukäteen suunnittelua ettei muutu ikäväksi. Silti tästä kyllä selviää normaalilla kunnolla. Vertaisin rasittavuudeltaan  Luosto-Pyhätunturi hiihtoon yläkautta.


Muutama vinkki ennen matkaan lähtöä: Nerjan kylästä lähtee bussi Frigilianaan arkisin 9.45 ja tässä kyydissä pitää olla ellei ota taksia. Aikaisempi lähtö johtaa alkumatkan pimeään solaan lampun valossa, ei järkevää, ja myöhäisemmät lähdöt voivat aiheuttaa päivänvalon loppumisen kesken matkaa. Koska reitti kulkee kuumaa etelärinnettä pitkin, en lähtisi sinne touko-syyskuun välisenä aikana.


Sitten matkaan! Bussi saapuu Frigilianan keskusaukiolle kymmeneltä. Kylä on vielä varjossa auringon viipyillessä vuorenharjanteen takana, ja kahvilat availevat uneliaasti oviaan. Aukiolta lähdetään Unicaja-pankin viereistä betonipäällysteistä poilkua pitkin laskeutumaan Rio Higueronin rotkoon.

Näkemiin, Frigiliana

Rio Higueron sola alkaa vasta heräillä. Jostain syystä aikaisemmilla retkillä veden valtaama kahlattava sola on nyt täysin kuiva.

Ensimmäinen tiukka nousu Sierra del Enmedio-harjanteelle, ja maisemat alkavat olla päätähuimaavat, useammassakin mielessä. Aurinko alkaa olla aika paahtava ja suojakerrointa kaivellaan esiin. Vettä on kulunut jo litran verran.

Siis tuonne mennään.

Karu luonto näyttää parhaat puolensa vetisellä kaudella. Koko laakso on keltaisten kukintojen reunustama.

Reitti jatkuu kapeaa polkua pitkin nousten rinnettä ylös ja toista alas.

Lumoavaa maisemaa ja hiljaisuutta silmän kantamattomiin. Vaikea uskoa, että hälisevä turistiranta on vain linnuntietä 10 kilometrin päässä.

Polku on kunnostettu vuoden 2012 jälkeen helpommin käveltäväksi. Valitettavasti piikikkäät pensaat polun varrella ovat myös kasvaneet sen korkuisiksi, että kädet ja jalat naarmuuntuvat pahemman kerran,.

Puiden kaarna on aika jykevätekoista

Lopulta alkaa kuulua veden kohinaa. Rio Chillari- joen pauhu kuuluu kilometrien päähän. Tässä kohtaa oli aikaisemmin matkan vaarallinen kohokohta: huimaavan jyrkkä ja kapea kallioreunusta ja satojen metrien pudotus. Toivoin todellakin, että paikalle olisi asennettu vaijeri turvaksi, mutta polku oltiinkiin ohjattu kulkemaan mäkeä kielekkeen takaa. Tavallaan helpotus ja myös pieni pettymys...

Tunnelmakin on korkealla.

Laskeutuminen Chillari-joen laaksoon, jossa on hyvä nauttia eväät (2 litraa vettä oli liian vähän, alkaa loppua, mutta joen vesi on tiettävästi juomakelpoista). Jalkojen ja kasvojen huljuttelu vilpoisessa vedessä on tervetullutta. Aloitteliko ensimmäinen satakieli jo laulua?

Rio Chillari on nimensä veroinen.

Chillaustauon jälkeen alkaa retken hankalin osa, loputtoman pitkä nousu kohti ylhäällä vuorella kulkevaa maantietä. Aina kun luulee saapuneensa perille, löytyy uusi mutka ja mäki, ja taas seuraava... Maisemissa ei kylläkään ole valittamista.

Lopulta polun pää tulee ylhäällä olevalle autotielle! Lämpökamerakuva kertoo kaiken olennaisen...

Nyt on todella kuuma

Loppumatka kulkee tasaista tietä pitkin Nerjan luolille, matkaa on vielä puolentoista tunnin verran. matkalle osuu retkeilyalue, jonka vesipisteet ovat ehtyneet. Ystävällinen tyttöporukka tarjoaa meille vettä pulloistaan. Kaikilla retkillä paikalliset ihmiset ovat olleet tosi  avuliaita, valmiita jakamaan neuvoja (ja vähän epäuskoisia että minne me ollaan menossa).


Harmillisesti Nerjan luolat ovat talvella sulkeutuneet jo neljältä, joten tippukivien katselu jää toiseen kertaan. Onneksi paikallinen bussiyhtiö ei piittaa asiasta, vaan kulku on iltaan asti puolen tunnin välein luolilta Nerjan kaupunkiin. Yksityiskyydin jälkeen odottaa ruoka tällä kertaa thaimaalaisessa ravintolassa, ja automatka takaisin Benalmadenaan.


Yhteenveto:

Tähdet: *****


Kokonaisuus: Reilun 7 tunnin upea patikka, nousua kaikkiaan kilometrin verran, kannattaa ajoittaa 10-17 väliseen aikaan.


Keli: Ei sateella koska jyrkkiä pudotuksia ja liukkaita kiviä on paljon, loukkaantumisvaara on todellinen, ei myöskään kesäkuumalla.


Varusteet: Hattu, pitkähihainen paita ja housut piikkipensaiden vuoksi, uikkaritkin kannattaa ottaa, ainakin 3 litraa vettä, aurinkosuoja, energiapitoista retkievästä, ensiaputarvikkeet, reipasta retkimieltä, kerro jollekin minne olet menossa ja milloin palaat.


Erityismaininta: kaikkiaan tämä meni paljon paremmin kuin retket vuosina 2010 ja 2012, jolloin loppunousu oli piinallinen punnerrus. Ikä ei vielä pahemmin haittaa tätä harrastusta