Aurinkorannikon patikkablogi 36: Luolia ja sitruunoita

Kävelty: 17.12.2022

Aurinkorannikon patikoitsijat saivat iloisen joululahjan, kun Ole-kustannus julkaisi uuden suomenkielisen patikkaoppaan, Pertti Korpelan Vamos! Aurinkorannikon uusi patikkaopas. Aikaisempi, vuonna 2008 julkaistu suomenkielinen opas on ollut pitkään loppu, ja osa siinä kuvatuista patikoista on vuosien varrella muuttanut täysin muotoaan esim, metsäpalojen vuoksi. Nyt julkaistussa oppaassa on kuvattu 21 uutta reittiä, jotka ovat tasoltaan pääosin helppoja tai keskivaativia. Erikoisuutena kaikki reitit on suunniteltu niin, että ne on mahdollista tavoittaa julkista liikennettä käyttäen.

Alueen muistakin patikkaoppaista ehkä myöhemmin lisää omassa blogissaan. Nyt tehty patikka on oppaassa kuvattu viides patikka, ja se tekee reilun 11 km mittaisen kierroksen alkaen Cartaman kaupungista Guadalhorce-joen molemmilla rannoilla. Reitistä on myös olemassa lyhyempi 7 km pituinen variantti.

Mukaan matkaan: vesipisteitä tai eväiden täydennysmahdollisuutta ei ole, joten kaiken syötävän ja juotavan tulee olla matkassa mukana. Nilkkaa tukevat varsilenkkarit ovat äärimmäisen suositeltavat, sillä polku on paikoin kivikkoinen, vaikka valtaosin hyvässä kunnossa. 

Cartaman kaupunki kylpee aamuisessa auringonvalossa. Puun takana näkyvät autot ovat reitin lähtöpisteellä Zorzal-kadun päässä.

Parkkipaikka löytyy hieman keskusaukion yläpuolelta Zorzal-kadun varrelta. Zorzal-kadun toisessa päässä jyrkän mäen päällä on reitin opaskyltti. Viime vuosien aikana Aurinkorannikon patikkareittien merkinnöissä on tapahtunut valtavasti kehitystä - reittien päihin on lisätty havainnollisia opaskylttejä reitin kulusta, kerrottu alueen luonnon eläin- ja kasvilajeista sekä muista nähtävyyksistä. Itse reitti on yleensä merkitty selkein puutapein, joissa on reitin värikoodi ja numerointi. Helposti eksyttävät virhepolut on usein merkitty puutapilla ja ruksilla - älä mene tänne. Ihan täysin näihin merkintöihin ei aina voi luottaa, joten opaskirja on aina suositeltava matkakaveri.

Polku alkaa leveänä ja kivettynä. Vastaan tulee alussa, muutama koiranulkoiluttaja, mutta muuten polku on käännöspaikkana toimivaan kylään asti täysin tyhjä. Pian saavutaan portilla suljetulle asuintalolle, jossa kyltti "Vina Quinquillero". Tästä lähtee jyrkästi oikealle nouseva kivikkoinen ja aika jyrkkä mäki, joka on kivan reitin ehdottomasti ikävin osuus. Viime päivien sateiden jäljiltä polku on todella mutainen ja liukas. Aamun viileydestä ja varjosta huolimatta villapaita lentää mäen puolivälissä pois päältä, eikä sitä loppumatkasta enää tarvita. 

Jyrkkä ylös nouseva mutainen liukas polku ei ole reitin hauskin paikka, mutta loppumatka onkin sitten oikein mukava käveltävä.

Lopulta nousu kuitenkin päättyy 277 metriä korkean solan päälle, ja tästä alkaa jyrkkää rinnettä kiertävä kinttupolku. Noin 15 minuutin kohdalla vastaan tulee Y-risteys, josta voi valita kumman hyvänsä haaran - otan oikeanpuoleisen, joka oppaan mukaan on vähän loivempi.

Vuoren rinnettä kulkeva polku sukeltaa välillä mäntymetsikköön.

Polkujen jälleen yhdistyttyä reitti kulkee avointa harjannetta pitkin. Harjanteella tulee vastaan kyltti vasemmalle lyhempää reittiä varten "Variante Cartama". Jatkan oikealle etelään päin.  Polut risteilevät harjanteella pitkin poikin, mutta varsinaista eksymisen mahdollisuutta ei ole - kunhan pysyttelee harjanteen laella.

Avoimen harjanteen päällä kulkee useita samansuuntaisia polkuja.

Hienot maisemat avautuvat alas Alhaurin el Torre -kylän suuntaan. Seuraavan vuorijonon takaa aukeaakin jo Aurinkorannikko ja Välimeri.

Viikko jouluun, ei paha.

Harjanteelta laskeutuva polku on jälleen melko jyrkkä ja kivinen, mutta koska se viettää etelään päin, niin pahin muta on onneksi jo ehtinyt kuivahtaa. Silti olen tyytyväinen, että jalkinevalinta osui kunnon vaelluskenkiin. Alas laskeuduttua saavutaan verkkoaidalle, joista käännös vasempaan ja seurataan "Sendero", kävelyreitti, kylttejä. Rosmariinin ja timjamin tuoksu kosteassa maassa on huumaavan voimakas. Tässä kohdassa matkaan on kulunut noin 1.5 tuntia.

Hyväntuoksuinen polku on rosmariinin ja timjamin reunustama.

Polku muuttuu ajokelpoiseksi pienen kylän läpi kulkevaksi tieksi. Lopulta tullaan MA-330 päällystetylle tielle, jota pitää kulkea muutama sata metriä ennen kuin käännytään kylätielle "Camino de la Sierra", joka halkoo oliivilehtoja ja sitruunaviljelmiä. Kukot kiekuvat ja koirat räksyttävät. 

Maalaistunnelmaa

Sitruunat ovat pullakoita

Sadosta on tulossa ilmeisen runsas.

Reilun kilometrin kohdalla Caminito de la Sierra päättyy T-risteykseen, jonka jälkeen hiekkapolkua jatketaan vielä 150 metrin verran. Tässä pitää tehdä valinta: joko käännytään oikealle ylös vuorelle vievää polkua joka on "virallinen reitti", tai jatketaan vielä 100 metriä eteenpäin metalliportille, josta käännytään oikealle alas kunnes laskeudutaan kuivuneeseen joen uomaan ja lähdetään seurailemaan sen reunuksia kulkevia merkitsemättömiä polkuja. Tässä kohdassa aikaa on kulunut noin 2.5 tuntia. Todennäköisesti virallinen reitti on helppokulkuinen, koska rinteellä näyttää retkeilevän hälisevä lapsiperhe. Joen uoma on kivikkoinen, eikä siellä ole kulkijoita. Houkuttimena on tutustua uoman vasemmalla puolella sijaitseviin luoliin, joita on 3 kappaletta. Ne löytyvät noin 15 minuutin päästä rautaportilta, mutta niille kiipeäminen joen pohjalta vaatii vähän ylimääräistä vaivannäköä, ja matka edistyy kivikossa hitaan puoleisesti. Lopulta olen  kuitenkin suurimman luola-aukon kohdalla "Cueva del Ermitano", erakkoluola. Se on kerrassaan mainio tauko-ja eväspaikka (noin 3 tuntia). Jos on kuuma päivä, noin 100 metrin päässä alempaa löytyy kookas varjoa tarjoava johanneksenleipäpuu.

Cueva del Ermita. Ketään ei vaikuttaisi olevan kotona.

Cuevalta aukeaa hieno näkymä taaksepäin pitkin joen uomaa. Vaihtoehtoinen reitti kulkee rinnettä pitkin ylhäällä vasemmalla.

Reitin löytäminen Cuevoille vaatii vähän tsemppiä.

Matka jatkuu hitaasti joen uomaa ylöspäin nousten, kunnes vastassa on vähän yllättäen jyrkkä seinämä. Tämän kiertäminen onnistuu vasemmalta "nelivetoa" käyttäen. Tämän jälkeen polku tasaantuu ja paranee ja yhdistyy pian oikealta tulevaan merkittyyn reittiin.

Jälleen rosmariinipuisto.

Polku nousee helppokulkuisena ja mukavan loivana Cartamaa kohti halki suurten rosmariinipuskien ja viuhkapalmujen. Lopulta (4 tuntia) mäen laella tullaan tasanteelle, jolloin polkuun yhdistyy lyhyt reitti. Tästä jatketaan betonoitua polkua alaspäin kohti laaksoa ja Cartamaa.

Arabilinnoitus on Cartaman maamerkki.

Alaspäin laskevalta polulta voi ihailla Cartaman maamerkkiä, vanhaa kukkulalla sijaitsevaa arabilinnoitusta. Se olisi ehdottomasti tutustumisen arvoinen, mutta tällä retkellä aikataulu ei anna  myöten kiivetä linnoitukselle.

Polun laskeuduttua alas risteykseen kannatta kääntyä oikealle ja seurata kivillä päällystettyä, penkeillä varustettua tietä joka johdattaa Parantavan Neitsyen Pyhätölle, Santuario de  Nuestra Senora de los Remedios. Joka vuosi 23.4. kuljetetaan puista Pyhää Neitsyttä kulkueessa alas kylän pääkirkolle.Perinne sai alkunsa jo vuonna 1579, jolloin rutto raivosi Guadalhorcen laaksossa. Neitsyen uskottiin karkoittaneen vitsauksen.

Pyhän Neitsyen Pyhätöltä on komea maisema alas Cartaman kaupunkiin.

Loppumatkan voi tehdä valinnaisesti kääntymällä pyhätöltä alas kaupungille ja nousemalla sieltä takaisin Zorzal-kadulle. Lyhyempänä vaihtoehtona on kävellä takaisin kivipolku jota käveltiin pyhätöllë, kääntyä risteyksessä jyrkästi oikealle ja laskeutua betonoitua autotietä alas. Noin 20 minuutin matkan päässä vasemmalla näkyy Zorzal-kadun loppupää, jonne pääsee seurailemalla pientä vanhan kiviaidan reunustamaa polkua.

Aurinkorannikon patikkablogi 35: Helteinen lokakuun päivä pitkin vanhaa junarataa

Kävelty: 18.10.2022

Yleiskuvaus: helppo joskin pitkänpuoleinen hyväpohjainen tasainen reitti, mutta korjaustöiden vuoksi suljetut kaksi siltaa tekevät loppupäästä hieman hankalan. Maisemissa ei kilpaile vuoristoreittien kanssa, mutta mielenkiintoinen matka silti.

****

Espanjaan rakennettiin 1800-luvun lopun ja 1930-luvun sisällissodan välisenä aikana tuhansia kilometrejä junaratoja, joiden tehtävänä oli kuljettaa väestön lisäksi maataloustuotteita ja tarvikkeita kylistä kaupunkeihin ja rannikoiden satamiin. Osa radoista saatiin valmiiksi ja käyttöön, osa ei toteutunut ollenkaan tai jäi keskeneräisiksi ratapohjiksi. Ajat muuttuivat, tiekuljetukset korvasivat junat, radat hylättiin pitkäksi ajaksi ja ne vaipuivat unohduksiin.

2000-luvulla käynnistettiin massiivinen projekti muuntaa hylätyt radat ulkoilureiteiksi. Projekti tunnetaan nimellä "Vias verdes". Ensimmäiset radat saatiin avattua yleisön käyttöön vuonna 2013. Tällä hetkellä Vias Verdes -ratoja on käytössä noin 140 kappaletta, ja niiden pituudet vaihtelevat muutamasta kilometristä 190 kilometriin. Yhteensä ratapohjaa on muutettu ulkoilukäyttöön sopivaksi vaikuttavat 2900 kilometriä. Yli 4000 kilometriä odottaa vielä rakentamistaan.

Osa Vias Verdes -radoista kulkee vuoristoisella seudulla, osa rannikon tasangoilla. Se, mikä maisemissa menetetään mäkisiin polkuihin verrattuna, voitetaan takaisin mukavuudessa: ymmärrettävistä syistä johtuen reitit oat tasaisia ja hyväpohjaisia, helppoja liikkua kävellen tai polkupyörällä. Moottoriajoneuvoilla reiteillä ei saa kulkea. Vias Verdes -verkosto tarjoaa myös mielenkiintoisen keinon tutustua maan lähimenneisyyteen tavalla, jollaista kirjoista tai matkaoppaista ei löydä - ikään kuin kävelemällä historian halki.

Aikaisemmin tässä blogissa on kävelty Via Verde de la Sierra -reittiä (blogi 15). Tämänkertainen reitti on nimeltään Entre Rios ja nettiesitteessä sen sanotaan olevan 16.2 km pitkä. Reitti kulkee tasaisella maalla halki viljelysten, joten jylhää vuoristomaisemaa tällä matkalla on turha odottaa näkevänsä. Pieni yllätys selviää jälkeenpäin radan pituudesta, sillä sitä on jossain vaiheessa jatkettu viidellä kilometrilla ja todellisuudessa reitin pituus on noin 21 km. Tiedossa on hikinen päivä, sillä päivän korkeimmaksi lämpötilaksi on ennustettu lokakuulle täysin poikkeuksellisen  huikeat 33 astetta.

Höyryveturi saapumassa asemalle Entre Rios-reitillä. Kuvan ottovuosi ei ole tiedossa. 

Jokunen sana radan historiasta. Rata valmistui käyttöön vuonna 1898 Jo rakennusvaiheessa sen tekemisen mielekkyyttä epäiltiin, koska lyhyen matkan päässä kulki jo toinen rata sunnilleen samaa reittiä. Ratahanketta kustansivat alkuun portugalilaiset sijoittajat, jotka kuitenkin varhaisessa vaiheessa vetäytyivät hankkeesta, ja se siirtyi belgialaisille rahoittajille. 37 kilometrin pituisesta radasta saatiin rakennettua reilu puolikas valmiiksi, mutta Cadizin rantakaupunkiin asti se ei koskaan vienyt. Näin jälkiviisaasti on pakko ihmetellä, ketä muutaman kyläpahasen väliä kulkevan radanpätkän oli oikeastaan ajateltu hyödyttävän. Pääosin liikenne oli täysin kannattamatonta, joitakin turisteja saatiin kyytiin kesäaikana. 1950-luvulla rata nousi kuitenkin hetkeksi yllättävään kukoistukseen, kun sen varrelle rakennettiin amerikkalainen sotilastukikohta, ja rataa käytettiin rakennustarvikkeiden kuljetukseen. Tämän jälkeen palattin hiljaiseloon, joskin viimeinen juna kulki rataa pitkin niinkin myöhään kuin vuonna 1984.

Siten päivän patikkaan. Radan päätepisteet ovat Sanlucarin kaupunki pohjoisessa ja Rotan kaupunki (kyllä, sen nimi on Rota) etelässä. Matkan varrelle osuu kaksi kylää, Chipiona ja Costa Ballena, joissa ennakkoarvailun mukaan voi tehdä huoltoa ja täydentää vesivarastoja. Nettisivulla kerrotaan, että reitti on siltakorjaustyön vuoksi "cerradas al transito", suljettu liikenteeltä, ja myöhemmin osoittautuu että varoitus olisi kannattanut ottaa todesta. Tukikohtana toimivasta Jerezin kaupungista ei ole järkevään aikaan aamulla lähtevää bussiyhteyttä kumpaankaan päähän rataa, joten ainoa mahdollinen tapa päästä radalle on ajaa auto radan toiseen päähän ja hommautua jotenkin takaisin auton luokse patikan päätyttyä.

Radan pohjoinen pää sijaitsee Sanlucarin kylän reuna-alueella keskellä suunnilleen ei mitään, Yhä suurempi hämmästys herää, jos rata on oikeasti aikoinaan päättynyt tänne keskelle viljelysmaata, niin mitä ihmettä sillä on ajateltu kuljetettavan. Väkisin tulee mieleen, että kyseessä on ollut todellinen ulkomaisten sijoittajien ns. höpläytys.

Tästä se alkaa! Alkupäässä on vilkkaampaa kuin loppumatkasta.

Tasainen polku kulkee halki pienten viljelyspeltojen, jotka on aidattu ohikulkijoilta. Vastaan tulee lenkkeilijöitä, sauvakävelijöitä, koiran ulkoiluttajia sekä ilahduttavasti siivouspartio, joka korjaa talteen reitin varrelle jäänyttä roskaa. Harmittaa roskien heittely, kun reitin varrella on todella kiitettävästi jätepisteitä. Toisaalta navakka kuuma tuuli voi puhaltaa reitin varrelle roskia kaukaakin.

Matka jatkuu pitkin viljelyksiä

Tässä mökissä on jotain tutun tuntuista

Noin viiden kilometrin kävelyn jälkeen saavutaan Chipionan kylään. Tähän asti lämpötila on ollut maltillinen ja puut ovat varjostaneet polkua paikoitellen, mutta nyt alkaa olla aika lämmintä ja vettä kuluu (sitä on repussa 4 litraa).

Chipionassa polku laajenee melkein moottoritieksi.

Olin toivonut, että Chipionan vanha asema olisi kunnostettu kahvilaksi tai hotelliksi kuten Sierran reitillä on tehty, mutta toive osoittautuu turhaksi. Matka jatkuu. Chipionan jälkeen on kuitenkin jätetty muutaman kilometrin mittainen kaistale, jota ei ole otettu viljelyskäyttöön vaan se näyttäytyy sellaisena, kuin maasto olisi ilman ihmisen kosketusta.

Suunnilleen tältä täällä on näyttänyt aikana ennen maanviljelystä.

Matkalla on mielenkiintoisen näköisiä viljelyksiä, puuvillapeltoja jollaisia en ole ennen nähnytkään. Varmaankin on sadonkorjuun aika, koska polku on paikoitellen valkoisten tupsujen peitossa.

Puuvillaviljelys

Noin seitsemän kilometrin taivaltamisen jälkeen saavutaan Costa Ballenan kylään, ja kahden hengen seurueemme hajaantuu. Ballenassa on yksi baari ja kaikeksi onneksi Mercadona, josta saa ostettua vettä sekä neljän Magnum-jäätelöpuikon pakkauksen, jotka uppoavat vatsaani muutamassa minuutissa. Minä päätän jatkaa matkaa vaimon jäädessä lounaalle, ja paluutreffit sovitaan Ballenan linja-autoasemalle. Se on todella hieno rakennus turisti-infopisteineen. Bussien lähtölaitureita lasken seitsemän kappaletta, vaikka busseja kulkee neljä päivässsä.

Alkaa olla melkoisen lämmintä. Kasvoille käyvä tuulenvire ei enää vilvoita, vaan tunne on sama kuin löylykiukaalta tupsahtaisi kuumaa ilmaa kasvoille. Sitten tapahtuu se, mitä kyllä netissä varoitettiin: tien ylittävä silta on suljettu "korjataan pian".

Tie nousee pystyyn, tai pikemminkin ei nouse.

Ensimmäinen katkennut silta on kierrettävissä helposti, mutta toisen kohdalla tulee iso ongelma, kun pitää löytää väylä pusikosta autotielle ja siitä yli. Noin vartin haeskelun jälkeen löytyy yli loikattava kohta.

Tästä sitten vaan reippaasti yli.

Loppumatka sujuu taas periaatteessa leppoisasti polkua pitkin. Taivaalla on aika uhkaavia ukkospilviä, joten mieleen tulee kastumisen mahdollisuus kuuman päivän päätteeksi. Vain muutama pisara kastelee lopulta päätä, mutta Mercadonasta ostettua vesivarastoa on pakko kaataa pään päälle ja paidalle, jotta olo olisi vähän vilpoisampi. Lämpöä on varmaan  tuo luvatut 33 astetta.

Muutama kilometri vielä.

Loppukilometreillä erilaisten lintujen huutelu alkaa olla korvia huumaavaa, näillä alueilla on merkittäviä lintukosteikkoja. Valitettavasti ne alkavat olla hätää kärsimässä kuumien ja kuivien kelien vuoksi sekä myöskin siksi, että kosteikkojen luota johdetaan laittomasti vettä viljelysmaille., joita taivaalta satava vesi ei enää riittävästi kastele. 

Lintujen huutoon sekoittuu myös hävittäjälentokoneiden ja helikoptereiden ääniä, se tukikohta taitaa olla aika lähellä. Mieleen tulee Manfred Mannin levy "Nightingales and bombers", missä ornitologin öinen satakielien äänitysretki peittyy pommikoneiden äänimaailmaan vuonna 1942, ja tämä äänitys on hienosti hyödynnetty levyn nimikkobiisissä. Aika väsyneenä tavoitan erinomaisesti tuon biisin tunnelman.

Sitten perillä! 21 helteistä kilometriä taivallettu. Päätepisteeseen on pystytetty monumentti pyöräilijöille, mutta kyllä me patikoitsijatkin ansaittaisiin sellainen.

Joo joo, helppohan tässä on pyörällä kulkea.

Polun päästä on vielä pari kilometirä Rotan keskustaan ja taksiasemalle. Kuski vähän pyörittelee päätään kun selitän "Parada uno: estacion de autobuses de Ballena, Parada dos: inicio de la ferrea Entre Rios". Ihan joka päivä tätä reittiä eivät taida turistit kävellä! Hyvin löytyvät kuitenkin sekä vaimo että auto, ja mukavin mielin takaisin Jereziin.

Suositeltava matka etenkin, jos on polvi- tai muuta vaivaa, että mäet eivät oikein nappaa. Valita voi 5, 12 tai 23 kilometrin kävelyn.

Aurinkorannikon patikkablogi 34: Seniori valloittaa Taivasvuoren

Kävelty: 30.12.2021

Lähes kaksi vuotta on kulunut edellisen patikkablogin kirjoittamisesta, ja vuoden 2021 ensimmäisen blogin kirjoittaminen alkaa vuoden viimeisenä päivänä! Toki patikoitua on tullut, mutta jostain syystä korona-aikana on tuntunut mukavammalta kertailla vanhoja reittejä kuin hakea uusia. Nyt taas uusille urille vuoden 2022 koittaessa.

Tämän retken kohteena on El Cielo -vuori (Taivasvuori), jonka huippu kohoaa 1508 m korkeuteen. Etukäteen arvioituna retkestä on tulossa aika haasteellinen, sillä matkaa on yhteensä 22 km, ja siitä alkupuolisko yhtämittaista nousua 1400 m korkeuseron verran. Itse asiassa yritin tätä retkeä huhtikuussa 2021, mutta jouduin jättämään homman kesken puutteellisen varustuksen ja varustautumisen vuoksi. Nyt suhtaudun nousuun vakavammin, ja varusteena ovat kunnon vaelluskengät ja -sauva, riittävästi vettä ja evästä, pitkähihainen paita suojaamaan polun varressa raapivilta piikkipensailta. Päivä on lyhimmillään; matkaan on syytä lähteä mahdollisimman aikaisin, jotta ehtii takaisin ennen pimeän tuloa. Taskulamppu mukaan, jos aikaa menisi odotettua enemmän. Varustautumiseen kuului myös tukeva päivällinen edellisenä päivänä, kun näillä raskaammilla retkillä ei oikein pysty syömään mitään kiinteää ruokaa päivän mittaan.

Aamun koittaessa keli on tyyni ja selkeä, ja Oura arvioi edellytykset selvitä hyviksi! Pitää siis haastaa itsensä. Tämä on ilmainen mainos, blogilla ei toistaiseksi ole sponsoria...

Reitti alkaa Nerjan luolilta (blogi numero 28), paras pysäköintipaikka on ennen virallista aidattua parkkialuetta vasemmalla sijaitseva mäkiparkki. Myöhemmin selviää, että autolla olisi voinut ajaa alkutaipaleen muutamia kilometreja pidemmälle, aikaisemmin alue on ollut suljettu moottoriajoneuvoilta.

Parkkipaikalla oleva kyltti varoittaa puista tipahtelevista epämiellyttävistä otuksista, "tree caterpillars". Ne ovat männynkulkuekehrääjän toukkia, joiden koskettaminen saattaa aiheuttaa hyvinkin kipeän ihoreaktion ja olla suorastaan vaarallinen lapsille ja lemmikeille. Onneksi on lippis päässä...

Retki alkaa suoraan pohjoiseen kulkevaa tietä, joka on osittain hiekkapintainen ja osittain betonoitu. Tie on sama, jota pitkin tullaan Nerjaan Frigilianan patikalta (blogi numero 8).  Liikkeellä on jonkin verran lenkkeilijöitä, koiran ulkoiluttajia ja pyöräilijöitä. Ulkoilureittien suosio on selvästi kasvanut korona-aikana. Aikaisemmin saattoi käydä niin, että ketään ei tullut koko päivän aikana retkellä vastaan, mutta nyt ihmisiä on liikkeellä ja Hola! huutoja vaihdetaan koko ajan. Muutama vastaantulija tervehtii kohteliaasti "Buenos dias, senor", millaista ei aiemmin ole tapahtunut. Niinpä, tässä on selvästi tullut siirryttyä seniorikastiin.

Osin betonoitu tie nousee loivasti mäntymetsikön keskellä. 

Noin 45 minuutin kuluttua polku johtaa Y-muotoiselle risteykselle. Vasemmalle kääntyvä haara vie  retkeilypaikalle "Area creativa El Pinarillo", josta voisi jatkaa Frigilianan polulle. Nyt käännytään kuitenkin oikealle vievälle hyväpohjaiselle tielle, joka on puomein suljettu autoliikenteeltä. Nousta voi kokonaan mutkittelevaa serpentiinitietä pitkin, mutta matkalla on kolme pylväällä merkittyä oikopolkua, jotka tosin ovat melko jyrkkiä. Ensimmäisen kerran edessä siintelee matkan päämäärä, El Cielo -vuori. On sinne vielä kiipeämistä...

Vuorenhuippu keskellä kuvaa on matkan määränpää.

Noin 45 minuutin kävelyn jälkeen vastaan tulee oikealla harmaa kivitalli, jonka takaa lähtee vaihtoehtoinen kävelypolku takaisin Nerjaan. Tämä on tarkoitus kulkea palatessa, jos aika sallii. Edelleen reilu puoli tuntia, vasemmalle jäävät hylätyn talon rauniot, ja pian tämän jälkeen autotie päättyy. Saavutaan tasanteelle, jota vuoristokiipeilijät käyttävät telttailupaikkana. Paikalla on vaaleanvihreä lukittu rakennus, jonka käyttötarkoitus jää minulle epäselväksi. Nerjan kaupungin suuntaan aukeavat hienot näkymät. En kiinnitä vielä huomiota kaukana horisontissa meren päällä makaavaan vaaleaan pilveen, joka on aiheuttaa myöhemmin ongelmia.

Näkymä Nerjan laaksoon. Kaukana horisontissa näkyy vaaleaa merisumua.

Alkaa kapuaminen polkua pitkin kohti vuoren huippua. Alkumatka on kulkenut miellyttävästi varjon puolella, mutta koko loppupäivän ajan polku kulkee aurinkoista länsirinnettä pitkin mutkitellen. Alkaa olla todella lämmin, meikäläinen helleraja rikkoutuu. Kylmän ja sateisen joulun jälkeen Afrikasta on työntynyt Aurinkorannikolle helteistä ilmaa, ja vuoden vaihteesta odotetaan lämpimintä 40 vuoteen.

Ohitse pyyhältää hälisevä ruotsalaisseurue uikkarit päällä, jalassa pikkulenkkarit ja kädessä puolen litran vesipullot eikä sitten muuta. En usko tuon päättyvän hyvin. Iloinen yllätys: ikävät piikkipensaat, jotka viime keväänä reunustivat polkua repien käsivarsia ja olivat osasyy perääntymiseeni on katkottu pois, ja polku on vapaa kävellä. Kauempana polun reunasta on kasvustoa, jota nimet kuvaavat hyvin: piikkiherne, okakataja, karvapiikkivihma. Rosmariini on ainoa kasvi, josta on mukava ottaa käsin kiinni jyrkemmissä kohdissa, ja kaupan päälle saa käsiin mukavan tuoksun pitkäksi aikaa.

Polku siksakkaa rinnettä pitkin vuoroin pohjoiseen ja kaakkoon. Merisumu on hiukan lähempänä.

Vajaan kahden tunnin kävelyn kohdalla tapahtuu se mitä vähän odottelinkin, ruotsalaisseurue on simahtanut kookkaan männyn varjoon ja ilmoittaa olevan liian kuuma kävellä. Nahat alkavat olla aika kärventyneitä. Laskeskelen vesivarastoani; mukana on 2.5 litraa, litra on kulunut. Ok, annan heille puolen litran pullon paluumatkalle mutta viimeinen litra on pakko pitää itsellä. Kello alkaa olla 14, jonka olen vannottanut itselleni kääntymisajaksi, jotta olen varmasti takaisin autolla ennen pimeää. Toisaalta maali on vain reilun puolen tunnin päässä. Toisaalta, mäki jyrkkenee ja jalat alkavat olla niin puuduksissa että noin 20 askelen välein on pakko pitää pieni tauko. Johtopäätös: eteenpäin maksoi mitä maksoi. Tänne en tee enää kolmatta yritystä.

Lähellä mutta kaukana. Tuonne on pakko päästä.

Vielä viimeinen louhikko, ja sielläpä sitä ollaan Cielo-vuoren huipulla. Olin jo menettää uskoni perille pääsyyn, niin jo tuntuu hienolta. Kallion huipulla on erikoisuutena peilitetty risti, jonka peilipinta osoittaa merelle päin. Kerrotaan, että saksalainen merimies on pystyttänyt ristin kiitollisena, kun pelastui uhkaavasta haaksirikosta. Jää kyllä epäselväksi miten hän on saanut ristin rakennusaineet tuotua ylös - kalliolla kasvaa vain heinää ja jokunen käppyrä kataja. Itselleni oli aivan tarpeeksi työtä oman ruhon kuskaamisessa eväineen huipulle asti.

Pakollinen Taivasvuori-selfie

Ristin kimalteleva peilipinta osoittaa merelle päin. Ei nyt huvittanut lähteä ottamaan siitä kuvaa, kun tähän asti olen säilynyt hengissä.

Ohjelmassa on kuitenkin vielä paluumatka samaa reittiä, ja olen tunnin myöhässä turvallisesta ajasta ehtiä valoisana aikana takaisin. Nyt ei kannata edes haaveilla vaihtoehtoisesta paluureitistä tai uimaretkestä läheisellä Maro-rannalla. Polun laskeutuminen alaspäin vaatii aivan eri lihaksia kuin kiipeäminen, ja jokainen niistä löytyy ja tuntuu aivan kohta.

Iltamaisema paluumatkalla. Merisumu on saavuttanut rannan ja alkaa tunkeutua laaksoihin. Pimeän lisäksi uhkana on juuttua myös kylmänkosteaan sumupilveen. Silti on pakko ihailla upeaa iltanäkymää.

Parin tunnin kuluttua kävelypolku vaihtuu takaisin autotieksi. Keli vaihtelee aurinkoisesta kylmänkosteaan sumuun muutaman minuutin välein. Alan hörppiä vettä viimeisestä pullosta ja imeskellä jokaista palaa viimeisestä mandariinista, kun matkalle osuu kaksi pelastavaa enkeliä, Maria ja Sofia läheisestä Nerjan kylästä. He kyselevät vointiani (matkalla oli aika paljon simahtaneita, ja kuulemma viime viikolla sieltä haettiin pois ruotsalainen pariskunta helikopterilla - ei tule halvaksi). Kerron että olosuhteisin nähden OK, mutta pimeän tulo huolestuttaa. Hepä kertovat, että auto on parkissa tunnin matkan päässä, tervetuloa kyytiin loppumatkaksi.

Kaksi neitoa Nerjan kylästä, Maria ja Sofia, ovat reissun pelastavat enkelit.

Ihmeesti siinä sitten ruumis ja sielu virkoavat, ja loppumatka alamäkeä pitkin sujuu rattoisasti vaihtaen kokemuksia erilaisista patikkaretkistä Espanjassa ja muualla. Vielä osuu kohdalle Kultainen hetki, kun aurinko kultaa vuoren rinteet.

Kultainen hetki

Päästään ensimmäiselle autolle. Varsin hienolta vaikuttaa kulkupeli, mutta olen sen verran pyörryksissä että en havaitse sen merkkiä.  On mukava katsella takapenkillä panoraama-kattoikkunasta sumuista taivasta. Pian saavutaankin Nerjan luolien parkkipaikalle, on pilkkopimeää ja kaiken ympärillä on läpitunkematon kostea sumupilvi. Kysyvät vähän tarpeettomasti mikä mahtaa olla autoni, kun ainoa kärry koko alueella on pieni harmaa Toyota. Neidot huudahtavat "Cool", toivotetaan adiokset. Vielä huikkaavat lähtiäisiksi, että oltaispa kuusikymppisinä kuten sinä! Kömmin pois autosta ja valkoinen auto kattoikkunoineen suhahtaa pimeyteen. No, onhan se ihan Cool olla tässä auton luona eikä pimeässä metsässä sumun keskellä rämpimässä. Kiva retki, mutta tuskin tulee tehtyä toista kertaa... tässä löytyi selvästikin raja, jota ei kannata seniorivaiheessa ylittää, jollei halua vielä lähemmäs taivasta.