Aurinkorannikon patikkablogi 39: Uusia polkuja ja kolkkoja kyliä Sierra Nevadassa

 Kävelty: Torstai 30.3.2023

Edellisenä päivänä olin ollut suomalaisen Mariannen vetämällä patikalla Almunecarin lähistöllä (blogi 38: Nudistirannalta vartiotorneille). Retken lopuksi sain ehdotuksen, josta en voinut kieltäytyä: lähtisinkö seuraavana päivänä "koekävelijäksi" Sierra Nevadaan reitille, jonne hän aikoo pääsiäisen jälkeen viedä ryhmän. Harva opas haluaa viedä ryhmiä reiteille, joita ei ole itse etukäteen käynyt tiedustelemassa. Eipä tarvinnut pitkään harkita varsinkin, kun olin jo etukäteen päättänyt yöpyä Almunecarissa hotellin loistavan buffet-illallisen ja lämmitetyn uima-altaan houkuttelemana.

Patikka lähtee liikkelle Yátorin kylästä, jonne on Almunecarista 1.5 tunnin automatka. Matkalle osuu kaunis, mutta hieman erikoinen nähtävyys: valtavan kokoinen keinojärvi Embalse de Rules, joka rakennettiin turvaamaan rannikon kaupunkien ja viljelysten vedensaanti. Järvi saatiin kyllä valmiiksi, mutta rahaa ei riittänyt enää kastelujärjestelmien rakentamiseen - ja siinä se nyt nököttää kauniina, mutta toistaiseksi tarpeettomana. Jonkinlaista virkistyskäyttöä altaalla kuitenkin on kesäaikana.

Komea tekojärvi on odottanut käyttöään vuosien ajan.

Monien mutkien jälkeen Yátorin kylä  löytyy, ja auto parkkeerataan keskustaan Plaza Espanalle. Tämän kylän Plaza Espana on kyllä vaatimattomin, mitä olen nähnyt...  Kylässä vallitsee muutenkin vähän erikoinen tunnelma, sillä tuntuu, että puolet taloista on myynnissä... myös hollanniksi. Täältä on täytynyt poistua jonkun suurehkon yhteisön, kun kylttejä tuntuu olevan joka talossa.

Valtaosa kylästä tuntuu olevan myynnissä - espanjaksi, englanniksi ja hollanniksi.

Kylästä pois reitille vievä polku löytyy helposti (Calle de la Ermita) ja siitä ylös seuraavaa katua pitkin (Caminita Montenegro).

Alkumatkalla on mielenkiintoisella tavalla romahtaneita kalliomuodostelmia.

Aivan, kuin joku olisi täältäkin haukannut palan pois.

Kasvibongauksiakin tehdään!

Tuoksusta ei voi erehtyä, kamomilla

Uuden sadon manteleita. Vastahan ne olivat kukassa.

Saavutaan Montenegron kylään, joka ei ole koolla pilattu. Siellä on kuitenkin oma kappeli, ja ilmeisesti jokaiselle asukkaalle oma penkki!

Tässä Josen oma penkki, mutta Concha taitaa olla siestalla.

Mariannen oma penkki, Abelardo puuttuu.

Matka jatkuu ylellisesti, sillä kylästä ylöspäin nouseva tie (jolle ei kenelläkään luulisi olevan asiaa) on päällystetty ja siellä on peräti katuvalot!

Matka jatkuu ylellisesti päällystettyä tietä pitkin, valotkin löytyvät

Pian tullaan kuitenkin enteellisesti kyltille "Golco", ja päällystetyltä tieltä käännytään ylös vuoren rinnettä vievälle polulle.

Tästä lähdetään suuntaamaan kylään, jonka nimi on enteellisesti Golco.

Vaikka rannikolla on kuivaa ja vesivarastot vähissä, niin Sierra Nevadassa on ollut luminen talvi. Sulamisvedet tekevät maastosta viljavan.

Reitillä on paljon pieniä vesiputouksia ja lampia.

Ehkä veden paljoudesta johtuen reitillä on myös paljon maanvyörymiä.

Taas saa olla tarkkana, minne jalkansa laittaa.

Mäkeä kiivetään ylös... ja ylös... ja taas ylös. Alkaa olla maaliskuuksi aika kuuma, lämmintä on lähes 30 astetta.

Mikähän näitä mäkiä pistää nousemaan, mutta aina on kivaa.

Lopulta saavutaan Golcoon. Alkuperäinen idea on kiivetä terassimaisesti rakennetun kylän yläkertaan asti katsomaan, olisiko siellä esimerkiksi kahvilaa, jossa tuleva opastettu ryhmä voisi virkistäytyä. Kylä vaikuttaa kuitenkin täysin autiolta, eikä kumpaakaan huvita kiivetä yhtään enempää ylös mäkeä, kuin on välttämätöntä...

Golcon kirkko. Ketään ei todellakaan näy missään.

Tehdään päätös lähteä takaisin alamäkeen kohti Yatarin kylää. Vajaan kilometrin jälkeen vastaan tulee Y-risteys, jonka oikeasta haarasta käännytään alaspäin. Ymmärrys tästä asiasta tulee aika monen yrityksen ja erehdyksen jälkeen, jalat ovat aivan savessa kun on yritetty oikaista matkaa monenlaisia peltoja pitkin.

Tämä Y-risteys jäi huomaamatta ylöspäin mennessä, ja sitten se jäi huomaamatta alaspäin palatessakin. Mutta tästä siis oikealle.

Lopulta aletaan olla taas alhaalla asutuksen parissa! Muutaman aika märän jokiuoman yli pitää loikkia palatessa, mutta pieni kastuminen tässä kuumuudessa on vain plussaa.

Kiva olla välillä menossa alaspäin.

Loppumatkalle on ystävällisesti siroteltu virkistäytymispisteitä.

Pullotettu vesi riittää, mutta nuppia pitää kastella kuten Formula-auton kumia ettei ylikuumene.

Takaisin Yatarissa! Hieno reissu, toivottavasti pääsen ensi talvenakin koevaeltajaksi uusiin maisemiin!

Aurinkorannikon patikkablogi 38: nudistirannalta vartiotorneille

Kävelty: 29.3.2023

Yleensä suunnittelen itse vaellusreitit, tai ainakin luen matkan retkioppaasta ja vastaan itse siitä, pysynkö reitillä. Aurinkorannikolta on kuitenkin viimein alettu löytää myös muita lomanvieton mahdollisuuksia kuin kulhollinen sangriaa uima-altaalla. Erilaisia vaellusoppaita julkaistaan jatkuvasti, reittien viitoitusta on kohennettu, ja myös ohjattuja vaelluksia alkaa olla saatavilla. Myös suomalaisten oppaiden järjestämät vaellukset ovat yleistyneet.

Tällä kertaa päätänkin jättää aivot narikkaan, ja ilmoittaudun suomalaisen Almunecarissa talvikaudella asuvan Mariannen järjestämälle retkelle. Tapasimme noin kuukausi aiemmin Almunecarin petankkileirillä, jossa käytiin mm. Suomi-Ruotsi petankkimaaottelu (takkiin tuli 12-18, revanssi tulossa).

Mariannen järjestämistä retkistä lisää blogin lopussa.

Ohjattu retki tehdään rannikolla Almunecarin kaupungin lähistöllä. Retkelle on lisäkseni osallistumassa ruotsalainen pariskunta.

Hivenen yllätyn, kun kuulen tapaamispaikan: nudistiranta Playa Nudista Cantarriján.  Kuinkahan retkelle kuuluu pukeutua? Tarvitaanko lenkkarit vai vaelluskengät... ja jotain muuta? Pitää lähteä ottamaan selvää.

Nudistiranta aamun koitteessa

Nudistirannalla on puoli kymmenen aikaan hiljaista, ja hyytävän kylmä tuuli puhaltelee mereltä. Lämpömittari näyttää yhdeksää astetta. Kokeneinkin nudisti pukisi täällä kyllä päälleen villapaidan ja -housut! Ketään ei näy missään.

Tasan kymmeneltä paikalle kurvaa kuitenkin auto, ja sieltä astuvat ulos vaellusopas Marianne sekä ruotsalainen pariskunta Karin ja Mats. Jännitys laukeaa, kun kaikilla on ihan normaalit retkivaatteet päällä - myös minulla. Onneksi olin arvioinut tilanteen oikein...

Tunnelma vapautuu, kun retkiasusteet ovat aika yhteneväiset.

Retki alkaa siirtymällä autolla Herraduran kylään, josta suuntaamme takaisin länteen päin. Nousussa pienen kaupungin laelle meidät kohtaa aika dramaattinen näky. Alue on geologisesti epävakaata, ja pieniä huomaamattomia maanjäristyksiä sattuu päivittäin. Niitä vois seurailla nettiosoitteessa https://www.volcanodiscovery.com/place/211920/earthquakes/la-herradura.html. 

Kymmenisen vuotta sitten sattui kuitenkin suuri maanjäristys, joka tuhosi juuri valmistumaisillaan olleita rakennuksia vuorelle nousevan kadun varrelta. Jälki oli ikävän näköistä, vaikka henkilövahinkoja ei tiettävästi sattunutkaan.

Muutamassa järistyksen kohteessa joutuneessa talossa vaikuttaa olevan asukkaita, valtaosin ne ovat jääneet tyhjilleen ja korjaamatta.

Tien toisella puolella jälki on vielä rumempaa, rakennuksista ei ole mitään jäljellä.

Tie nousee retken ensimmäiselle etapille, vartiotornille "Torre de Cerro Gordo". Usein vain muutamien kilometrien välein sijaitsevat vartiotornit ovat tyypillinen näky Andalusian rannikolla. Monet niistä ovat onneksi hyvin säilyneitä ja osittain restauroituja.

Torre de Cerro Gordo

Torre de Cerro Cordo rakennettiin 1500-luvun loppupuolella auttamaan aluetta jatkuvilta meren kautta tulevilta hyökkäyksiltä, joiden yhteydessä alueen väestöä - miehiä, naisia ja lapsia - siepattiin ja vietiin orjuuteen. Tornista varoitettiin savumerkein läheisen alueen kylien asukkaita pakenemaan tai puolustautumaan mereltä tulevia hyökkäyksiä vastaan. 1800-luvulla tornilla ei ollut enää puolustuskäyttöä, mutta poliisi käytti sitä kuitenkin vartiointi- ja tähystystornina.

Matka jatkuu tornilta ensin polkua ja sitten autotietä pitkin. Nudistiranta näyttäytyy nyt ilmakuvan tavalla.

Nudistiranta lintuperspektiivistä

Tieltä lähdetään laskeutumaan kohti rantaa, mutta noin 500 m ennen maalia otetaankin polku oikealle ja lähdetään ylös vuorelle. Taas kohta näkyy toinen Torre! Torre de la Caleta. Tähän Torreen voisi kiivetä köyttä pitkin sisälle, mutta jää nyt tekemättä.

Torre de la Caleta

Komeita maisemia ihaillessa matkan varrelle osuu myös pieni kaunis orkidea, ruusukalkkikämmekkä.

Ruusukalkkikämmekkä

Lopulta perillä! Täältä alkaa vielä lasku takaisin Playa Nudista Cantarrijániin. Siellä on miellyttävä rantaravintola, jossa on mukava muistella päivän retkeä ja suunnitella seuraavaa!

Vielä silmäys näihin rantamaisemiin

Yhteenveto: Mukava, sopivasti haastava mutta ei kovin raskas päiväkävely mainiossa seurassa. Ruotsia tuli puhuttua pitkästä aikaa, Mariannen kanssa juttu luistaa molemmilla kielillä.

Mariannen järjestämistä vaellusretkistä lisää osoitteessa https://www.kalliopeja.fi/kalliopejaresor-vandringsdagar-2023 . Uudet retket jatkuvat syksyllä.

Yhtä uutta retkikohdetta kävimmekin koekävelemässä jo seuraavana päivänä, siitä seuraava blogi!

Aurinkorannikon patikkablogi 37: Huimaava vaellus Ristikukkulalle

 Kävelty: 5.1. ja pienempi ympyrä myös 7.1. 2023

Yleiskuvaus: Tässä patikassa on kaksi rengasmaista reittiä, jotka mäen noustuaan voi kiertää molemmat tai sitten vain toisen niistä. Toinen reiteistä vie huimaavalle jyrkänteelle, jonka reunalle on pystytetty valkoinen risti. Toinen kiertää kukkulan, jonka reunalta löytyy todella vaikuttava luolasto. Jos molemmat reitit kiertää, käveltävää kertyy viitisentoista kilometriä. Reitti on kuvattu Aurinkorannikon uudessa patikkaoppaassa numerolla 6.

Tällä kertaa minulla oli myös retkiseuraa! Ensimmäisellä patikalla seurana on Duodecim-porukka Lissu, Hessu ja Helmi. Toisella reissulla retkikaverina Liisi. Ensimmäisen päivän sää oli pilvinen ja toisen täysin aurinkoinen, siksi kuvienkin tunnelma vaihtelee.

Reitti alkaa Aloran kylästä. Autoton saavuttaa sen myös paikallisjunalla, jonka päätepysäkki Alora on. Käveltävää asemalta kertyy kuitenkin patikan alkuun puolisentoista kilometriä. Autolla saapuva voi jättää auton kylän länsireunalla sijaitsevalle 3-tasoiselle parkkialueelle. On myös mahdollista ajaa auto ihan patikkapolun alkuun, mutta sieltä poispääsy onkin sitten haastavaa - siitä tarinaa blogin lopussa.

Reitille lähdettäessä kannattaa etsiä kartasta Calle la Vinuela, josta suunnistetaan kohti kolmea näkyvää radiomastoa. Vinuelalta käännytään betonikujalle länteen kyltti (Cima Monte Hacho). Korkealla oikealla luoteessa näkyy pian toisen ympyrälenkin päätepisteenä oleva risti. Vasemmalla aukeavat hienot näkymät Aloran kylään ja arabilinnoitukseen. Linnoitus on paljon paremmin säilynyt kuin edellisen blogin vastaava linnoitus Cartaman kaupungissa.

Tämä risti on retken toisen ympyrän päätepiste. Näyttäisi olevan lähellä - mutta ei ole.

Heti betonipolun alussa aukeaa hieno näkymä Aloraan ja arabilinnoitukselle.

Betonipolulta aukeaa hienoja näkymiä oliiviviljelmille. Aivan ensimmäisenä kevään merkkinä muutama mantelipuu kukkii jo ujosti - niiden sesonki on tammi-helmikuun vaihteessa. Kukinta vastaa komeudeltaan täysin kirsikkapuun kukintaa. Parhaimmillaan kukinta-aika voi kestää viikkojakin, mutta usein tälle vuodenajalle tyypilliset rajut vesisateet ja tuulet pudottavat kukat jättäen sesongin ehkä vain alle viikonkin mittaiseksi.

Olivipuut kylpevät aamuauringossa

Kevät koittaa, muutama mantelinkukka näkyy jo!

Autolla ajokelpoinen tie (tarkoitettu vain talojen asukkaille ja viljelyksille, ei vieraille) jatkuu, kunnes saavutaan talolle "Villa Vergara". Tästä tie erkanee oikealle patikkapolkuna. Tiellä oikealla on kivipaasi, jossa on kolme kylttiä.

Jos jotain selvää tästä otan, niin tässä ehkä kerskaillaan voittoisa taistelua maureja vastaan (se arabilinnoitus). Voi olla jotain muutakin...

Polkua ylös noustessa pitää vielä huomata oikealla rapakivestä muodostunut sfinksiltä näyttävä kivipatsas.

Luonnon oma sfinksi! Parin viikon kuluttua tästä saisi todella hienon kuvan, kun etualalla oleva mantelipuu kukkisi.

Polkua noustaan noin 40 minuuttia välillä loivasti ja välillä jyrkästi ylöspäin. Matkalla on yksi Y-risteys, josta viitoitettu polku vie hetkeksi oikealle alas laaksoon kaartaen, ei ruksilla merkittyä tietä ylös. Lopulta saavutaan usean tien risteykseen, jossa pitää tehdä valinta päivän jatkosta. Tie ristikukkulalle kaartaa jyrkästi oikealle. Luolamäelle suunnataan taas vasemmalle.

D-poppoo Lissu, JP ja Hessu valintojen edessä. Minne suunnata.

Tämän porukan valinta osuu pitkän kaavan mukaiseen retkeen, eli lähdetään ensin ristikukkulalle, ja sitten luolakierrokselle jos voimia riittää vielä. Luetaanpas taustalla näkyvä Lorcan runo:

Sobre el rostro del aljibe
se mecía la gitana.
Verde carne, pelo verde,
con ojos de fría plata.

Hmm. En tiedä onko runossa jotain tolkkua, mutta ei ainakaan Google kääntäjän käännöksessä.

Hetki pitää ihailla risteyksestä eteenpäin pohjoiseen näkyviä maisemia.

Tammikuiseksi maisemaksi ihan kiva.

Ristikukkulalle suunnatessa noin 500 metrin päässä risteyksestä kääntyy polku näköalapaikalle "Mirador hemiruta", jonka kärjessä nököttää kookas värikäs lyyra. Näköalapaikalla on näyttäviä kivimuodostelmia.

Kivipaadet ovat kuin El Torcal-puistosta minikoossa.

Vielä hymyilyttää!

Takaisin ajokelpoiselle tielle, jota pitkin kävelläänkin ristille asti. Maisema alas Aloran kaupunkiin on huimaavan hieno. Ihan ristille asti jyrkänteelle ei tee mieli mennä, vaan ihaillaan kauempaa.

Aloran risti, tällä kertaa takaapäin nähtynä.

Takaisin päin kävellessä on valittavana kaksi reittiä - joko kävelee takaisin tuttua ja turvallista tietä pitkin, tai sitten lähtee palailemaan vuoren rinnettä vasemmalta myötäpäivään  kiertävää kapeaa polkua. Se on tarkoitettu ainoastaan varmajalkaisille, pudotus kapealta polulta on ajoittain huima!

Täällä on syytä katsella jalkojaan eikä maisemia, eikä pysähdellä liikoja.

Matkalle osuu hienoja kivimuodostelmia, joita voi ihailla pulssin vähän tasaannuttua...

Tuolla jossain se polku kulkee!

Reitin toinen rengas alkaa samasta risteyksestä, josta lähdettiin suuntaamaan näköalapaikalle ja ristikukkulalle.

Nyt lähdetäänkin kiertämään kohti länttä helppokulkuista polkua pitkin Monte Redondon ympäri. Noin vartin kävelyn jälkeen saavutaan - näköalapaikalle! Sieltä matka jatkuu edelleen myötäpäivään kiertäen vuoren ympäri. Taas alkaa olla hiukan vaarallisen oloista.

Perille meni! "Pudota tyhjyyteen".

Patikkaopas kehuu kovasti merkitsemätöntä luolastoa, joka löytyy toisen rengasreitin loppupäästä. Ei millään meinaa löytyä, mutta sitten se onkin edessä! Seuraavalla reissulla luolasto tuntuu salaperäisesti kadonneen, ei löytynyt enää millään hakemisella.

Paikka on hyvin erikoinen, vehreä ja varjoisa, takuulla etsiskelyn arvoinen.

D-miehet tyytyväisinä näkemäänsä.

Tippukivet

Tammikuinen päivä alkaa kallistua kohti iltaa, ja on syytä suunnata alas kylälle ennen pimeän tuloa. Ensimmäisellä reissulla auto jätettiin turvallisesti kylän alatasanteen parkkipaikalle, mutta toisella piti tietysti ajaa perille polun alkuun saakka. Parkkipaikka löytyi kyllä, mutta suunnistaminen Aloran läpi takaisin autolla oli tuskaa -  auto kulki kapeita kujia peilit seiniä hipoen, ja kaiken kukkuraksi aivan liian iso pakettiauto oli lähtenyt yrittämään kylän läpi jumittuen kapealle kujalle. Eipä siinä muuta kuin peruuttelemaan koko kylän läpi takaisin. Itsellä ei ollut kovinkaan hauskaa auton ratissa, ja pakun kuljettajalla varmaan vielä vähemmän.

Yhteenveto:

Hieno reissu, kävelyä kertyi 15.5 km ja 24 000 askelta. Jos korkeat paikat yhtään ahdistavat, ei kannata pilata päiväänsä palaamalla ristikukkulalta vuoren jyrkänteen reunaa vaan tulla kiltisti takaisin helppokulkuista ajokelpoista tietä. Toisen rengasreitin luolat ovat vaikeat löytää, niille ei ole mitään viitoitusta. Todennäköisimmin niiden luokse päätyy, kun lähteekin kiertämään risteyksestä vuorta vastapäivään, silloin niiden pitäisi väkisinkin osua polun varrelle.