Aurinkorannikon patikkablogi 39: Uusia polkuja ja kolkkoja kyliä Sierra Nevadassa

 Kävelty: Torstai 30.3.2023

Edellisenä päivänä olin ollut suomalaisen Mariannen vetämällä patikalla Almunecarin lähistöllä (blogi 38: Nudistirannalta vartiotorneille). Retken lopuksi sain ehdotuksen, josta en voinut kieltäytyä: lähtisinkö seuraavana päivänä "koekävelijäksi" Sierra Nevadaan reitille, jonne hän aikoo pääsiäisen jälkeen viedä ryhmän. Harva opas haluaa viedä ryhmiä reiteille, joita ei ole itse etukäteen käynyt tiedustelemassa. Eipä tarvinnut pitkään harkita varsinkin, kun olin jo etukäteen päättänyt yöpyä Almunecarissa hotellin loistavan buffet-illallisen ja lämmitetyn uima-altaan houkuttelemana.

Patikka lähtee liikkelle Yátorin kylästä, jonne on Almunecarista 1.5 tunnin automatka. Matkalle osuu kaunis, mutta hieman erikoinen nähtävyys: valtavan kokoinen keinojärvi Embalse de Rules, joka rakennettiin turvaamaan rannikon kaupunkien ja viljelysten vedensaanti. Järvi saatiin kyllä valmiiksi, mutta rahaa ei riittänyt enää kastelujärjestelmien rakentamiseen - ja siinä se nyt nököttää kauniina, mutta toistaiseksi tarpeettomana. Jonkinlaista virkistyskäyttöä altaalla kuitenkin on kesäaikana.

Komea tekojärvi on odottanut käyttöään vuosien ajan.

Monien mutkien jälkeen Yátorin kylä  löytyy, ja auto parkkeerataan keskustaan Plaza Espanalle. Tämän kylän Plaza Espana on kyllä vaatimattomin, mitä olen nähnyt...  Kylässä vallitsee muutenkin vähän erikoinen tunnelma, sillä tuntuu, että puolet taloista on myynnissä... myös hollanniksi. Täältä on täytynyt poistua jonkun suurehkon yhteisön, kun kylttejä tuntuu olevan joka talossa.

Valtaosa kylästä tuntuu olevan myynnissä - espanjaksi, englanniksi ja hollanniksi.

Kylästä pois reitille vievä polku löytyy helposti (Calle de la Ermita) ja siitä ylös seuraavaa katua pitkin (Caminita Montenegro).

Alkumatkalla on mielenkiintoisella tavalla romahtaneita kalliomuodostelmia.

Aivan, kuin joku olisi täältäkin haukannut palan pois.

Kasvibongauksiakin tehdään!

Tuoksusta ei voi erehtyä, kamomilla

Uuden sadon manteleita. Vastahan ne olivat kukassa.

Saavutaan Montenegron kylään, joka ei ole koolla pilattu. Siellä on kuitenkin oma kappeli, ja ilmeisesti jokaiselle asukkaalle oma penkki!

Tässä Josen oma penkki, mutta Concha taitaa olla siestalla.

Mariannen oma penkki, Abelardo puuttuu.

Matka jatkuu ylellisesti, sillä kylästä ylöspäin nouseva tie (jolle ei kenelläkään luulisi olevan asiaa) on päällystetty ja siellä on peräti katuvalot!

Matka jatkuu ylellisesti päällystettyä tietä pitkin, valotkin löytyvät

Pian tullaan kuitenkin enteellisesti kyltille "Golco", ja päällystetyltä tieltä käännytään ylös vuoren rinnettä vievälle polulle.

Tästä lähdetään suuntaamaan kylään, jonka nimi on enteellisesti Golco.

Vaikka rannikolla on kuivaa ja vesivarastot vähissä, niin Sierra Nevadassa on ollut luminen talvi. Sulamisvedet tekevät maastosta viljavan.

Reitillä on paljon pieniä vesiputouksia ja lampia.

Ehkä veden paljoudesta johtuen reitillä on myös paljon maanvyörymiä.

Taas saa olla tarkkana, minne jalkansa laittaa.

Mäkeä kiivetään ylös... ja ylös... ja taas ylös. Alkaa olla maaliskuuksi aika kuuma, lämmintä on lähes 30 astetta.

Mikähän näitä mäkiä pistää nousemaan, mutta aina on kivaa.

Lopulta saavutaan Golcoon. Alkuperäinen idea on kiivetä terassimaisesti rakennetun kylän yläkertaan asti katsomaan, olisiko siellä esimerkiksi kahvilaa, jossa tuleva opastettu ryhmä voisi virkistäytyä. Kylä vaikuttaa kuitenkin täysin autiolta, eikä kumpaakaan huvita kiivetä yhtään enempää ylös mäkeä, kuin on välttämätöntä...

Golcon kirkko. Ketään ei todellakaan näy missään.

Tehdään päätös lähteä takaisin alamäkeen kohti Yatarin kylää. Vajaan kilometrin jälkeen vastaan tulee Y-risteys, jonka oikeasta haarasta käännytään alaspäin. Ymmärrys tästä asiasta tulee aika monen yrityksen ja erehdyksen jälkeen, jalat ovat aivan savessa kun on yritetty oikaista matkaa monenlaisia peltoja pitkin.

Tämä Y-risteys jäi huomaamatta ylöspäin mennessä, ja sitten se jäi huomaamatta alaspäin palatessakin. Mutta tästä siis oikealle.

Lopulta aletaan olla taas alhaalla asutuksen parissa! Muutaman aika märän jokiuoman yli pitää loikkia palatessa, mutta pieni kastuminen tässä kuumuudessa on vain plussaa.

Kiva olla välillä menossa alaspäin.

Loppumatkalle on ystävällisesti siroteltu virkistäytymispisteitä.

Pullotettu vesi riittää, mutta nuppia pitää kastella kuten Formula-auton kumia ettei ylikuumene.

Takaisin Yatarissa! Hieno reissu, toivottavasti pääsen ensi talvenakin koevaeltajaksi uusiin maisemiin!

Aurinkorannikon patikkablogi 38: nudistirannalta vartiotorneille

Kävelty: 29.3.2023

Yleensä suunnittelen itse vaellusreitit, tai ainakin luen matkan retkioppaasta ja vastaan itse siitä, pysynkö reitillä. Aurinkorannikolta on kuitenkin viimein alettu löytää myös muita lomanvieton mahdollisuuksia kuin kulhollinen sangriaa uima-altaalla. Erilaisia vaellusoppaita julkaistaan jatkuvasti, reittien viitoitusta on kohennettu, ja myös ohjattuja vaelluksia alkaa olla saatavilla. Myös suomalaisten oppaiden järjestämät vaellukset ovat yleistyneet.

Tällä kertaa päätänkin jättää aivot narikkaan, ja ilmoittaudun suomalaisen Almunecarissa talvikaudella asuvan Mariannen järjestämälle retkelle. Tapasimme noin kuukausi aiemmin Almunecarin petankkileirillä, jossa käytiin mm. Suomi-Ruotsi petankkimaaottelu (takkiin tuli 12-18, revanssi tulossa).

Mariannen järjestämistä retkistä lisää blogin lopussa.

Ohjattu retki tehdään rannikolla Almunecarin kaupungin lähistöllä. Retkelle on lisäkseni osallistumassa ruotsalainen pariskunta.

Hivenen yllätyn, kun kuulen tapaamispaikan: nudistiranta Playa Nudista Cantarriján.  Kuinkahan retkelle kuuluu pukeutua? Tarvitaanko lenkkarit vai vaelluskengät... ja jotain muuta? Pitää lähteä ottamaan selvää.

Nudistiranta aamun koitteessa

Nudistirannalla on puoli kymmenen aikaan hiljaista, ja hyytävän kylmä tuuli puhaltelee mereltä. Lämpömittari näyttää yhdeksää astetta. Kokeneinkin nudisti pukisi täällä kyllä päälleen villapaidan ja -housut! Ketään ei näy missään.

Tasan kymmeneltä paikalle kurvaa kuitenkin auto, ja sieltä astuvat ulos vaellusopas Marianne sekä ruotsalainen pariskunta Karin ja Mats. Jännitys laukeaa, kun kaikilla on ihan normaalit retkivaatteet päällä - myös minulla. Onneksi olin arvioinut tilanteen oikein...

Tunnelma vapautuu, kun retkiasusteet ovat aika yhteneväiset.

Retki alkaa siirtymällä autolla Herraduran kylään, josta suuntaamme takaisin länteen päin. Nousussa pienen kaupungin laelle meidät kohtaa aika dramaattinen näky. Alue on geologisesti epävakaata, ja pieniä huomaamattomia maanjäristyksiä sattuu päivittäin. Niitä vois seurailla nettiosoitteessa https://www.volcanodiscovery.com/place/211920/earthquakes/la-herradura.html. 

Kymmenisen vuotta sitten sattui kuitenkin suuri maanjäristys, joka tuhosi juuri valmistumaisillaan olleita rakennuksia vuorelle nousevan kadun varrelta. Jälki oli ikävän näköistä, vaikka henkilövahinkoja ei tiettävästi sattunutkaan.

Muutamassa järistyksen kohteessa joutuneessa talossa vaikuttaa olevan asukkaita, valtaosin ne ovat jääneet tyhjilleen ja korjaamatta.

Tien toisella puolella jälki on vielä rumempaa, rakennuksista ei ole mitään jäljellä.

Tie nousee retken ensimmäiselle etapille, vartiotornille "Torre de Cerro Gordo". Usein vain muutamien kilometrien välein sijaitsevat vartiotornit ovat tyypillinen näky Andalusian rannikolla. Monet niistä ovat onneksi hyvin säilyneitä ja osittain restauroituja.

Torre de Cerro Gordo

Torre de Cerro Cordo rakennettiin 1500-luvun loppupuolella auttamaan aluetta jatkuvilta meren kautta tulevilta hyökkäyksiltä, joiden yhteydessä alueen väestöä - miehiä, naisia ja lapsia - siepattiin ja vietiin orjuuteen. Tornista varoitettiin savumerkein läheisen alueen kylien asukkaita pakenemaan tai puolustautumaan mereltä tulevia hyökkäyksiä vastaan. 1800-luvulla tornilla ei ollut enää puolustuskäyttöä, mutta poliisi käytti sitä kuitenkin vartiointi- ja tähystystornina.

Matka jatkuu tornilta ensin polkua ja sitten autotietä pitkin. Nudistiranta näyttäytyy nyt ilmakuvan tavalla.

Nudistiranta lintuperspektiivistä

Tieltä lähdetään laskeutumaan kohti rantaa, mutta noin 500 m ennen maalia otetaankin polku oikealle ja lähdetään ylös vuorelle. Taas kohta näkyy toinen Torre! Torre de la Caleta. Tähän Torreen voisi kiivetä köyttä pitkin sisälle, mutta jää nyt tekemättä.

Torre de la Caleta

Komeita maisemia ihaillessa matkan varrelle osuu myös pieni kaunis orkidea, ruusukalkkikämmekkä.

Ruusukalkkikämmekkä

Lopulta perillä! Täältä alkaa vielä lasku takaisin Playa Nudista Cantarrijániin. Siellä on miellyttävä rantaravintola, jossa on mukava muistella päivän retkeä ja suunnitella seuraavaa!

Vielä silmäys näihin rantamaisemiin

Yhteenveto: Mukava, sopivasti haastava mutta ei kovin raskas päiväkävely mainiossa seurassa. Ruotsia tuli puhuttua pitkästä aikaa, Mariannen kanssa juttu luistaa molemmilla kielillä.

Mariannen järjestämistä vaellusretkistä lisää osoitteessa https://www.kalliopeja.fi/kalliopejaresor-vandringsdagar-2023 . Uudet retket jatkuvat syksyllä.

Yhtä uutta retkikohdetta kävimmekin koekävelemässä jo seuraavana päivänä, siitä seuraava blogi!