Aurinkorannikon patikkablogi 20: Kilpajuoksua aurinkoa vastaan Sierra Nevadassa

Heinä- ja elokuu ovat huonoimpia (lähes mahdottomia) patikkakuukausia Aurinkorannikolla armottomasti paahtavan auringon vuoksi. Herää ajatus, voisiko kuumuuden selättää siirtymällä Sierra Nevadan paremmin hiihtokeskuksena tunnetulle alueelle tekemään vilpoisemmissa olosuhteissa patikkaretkiä alueella, jotka talvella ovat lumen alla.

Alpujarrasin alueen kylät sijaitsevat yli kilometrin korkeudella Sierra Nevadan etelärinteellä. Elinvoimaiseksi ne tekee sulavasta lumesta valuva vesi, joka tekee kaikenlaisen viljelyn mahdolliseksi ympäri vuoden muuten rutikuivalla auringon paahtamalla alueella.
Aurinkorannikolta lähtiessä auton lämpömittari näyttää 28 astetta. Olen suunnitellut patikan myöhäiseen iltapäivään ja iltaan, jotta viileydestä ja vuorten taakse katoavasta auringosta saisi irti parhaan hyödyn. Tämä onnistuu vain osittain... Ferreirolan kylän parkkipaikalle saapuessa lämpömittari näyttää 34 astetta. Näin etelässä vuoriston viilentävä vaikutus puuttuu, eikä merikään viilennä. On todella kuuma.

Ferreirolan kylä on nukahtanut iltapäivän kuumuuteen. Muutama kissa ja koira juoksentelevat muuten autioilla kaduilla.

Ensimmäistä kertaa näillä retkillä tulee mieleen, että kannattaisikohan suunnitelmasta luopua. Voi olla aivan liian helteistä retkeilylle. Ajatus kuitenkin häviää mielestä - tännehän ei ole tultu kääntymään. Puoli litraa 4 litran vesivarastosta hörppäyksenä ja matkaan vain.

Reitti suuntautuu kylästä itään päin vievälle polulle. Eksymisen mahdollisuutta ei juuri ole. Alkumatkalle osuu lähteitä, joissa on mukava kastaa itsensä päätä, paitaa ja housuja myöten. Kuivaa on minuutissa.

Täällä kannattaa kastella itsensä kokonaan.

Reitti jatkuu sillan jälkeen vasemmalle johtavasta tienhaarasta patikkaoppaan mukaan. Oikea valinta on kuitenkin vasta kolmas haarauma, kaksi edellistä johtavat hikisen nousun jälkeen aidatulle pihalle. Ei taida tulla helppoa.

Alkumatkasta pihoista löytyy heppoja, jotka havaitsee vasta hirnahduksesta pensaitten läpi.

On myös restauroitu Trance, kivinen terassi jossa jollain tavoin eroteltiin vilja kuoristaan... kielitaito loppuu...

Era del trance, jotenkin ymmärrän että tämä tasanne liittyisi viljan tuotantoon.

Oikea tienhaara löytyy, ja matka jatkuu polkua pitkin korkeammalle Busquitar kylän läpi. Jälleen muutama eksyminen, ja alkaa tulla huoli ehtiikö takaisin valoisana aikana. Patikkaopas kertoo jäljellä olevaksi matka-ajaksi kolme tuntia, ja juuri sen verran on aikaa auringonlaskuun. Usein oppaat ovat hiukan optimistisia matka-ajan suhteen.

Kylän jälkeen laskeutuminen vuolaana virtaavan Rio Trevelez-joen ylittävälle sillalle.

Rio Trevelez virtaa aivan liian vuolaana, jotta sen reunalla uskaltaisi kastautua.

Sitten on vuorossa hyvä ja huonoja uutisia. Hyvä uutinen on se, että seuraava etappi on näkyvissä. Huono on se, että tiedossa on todella pitkä ja hikinen nousu kivikkoa pitkin. Ajoittain pysyn polulla, mutta se katoilee ja sitten menee vuorikiipeilyksi. Puolet vedestä juotu ylhäällä. Uskaltaakohan purojen vettä juoda?

Tuonne sitten vaan.

Joskus tämäkin nousu päättyy, ja seuraa yllättäen kevyt kävely asvaltoitua ajotietä pitkin. Korkeuden huomaa siitä, että monet kukinnot ovat täällä vasta parhaimmillaan. Ilma tuoksuu aivan metsämansikoilta, vaikka sellaisia ei olekaan näkyvissä.

Silmiä hivelevää. Alempana kukat ovat jo kukkineet, ja maasto alkaa olla palaneen karua.

Tieosuuden jälkeen seuraa laskeutuminen takaisin jokisuistoon. Ystävällinen paikallinen tulee vastaan ja tarjoaa yösijaa, jos oikein ymmärrän niin hän arvelee valoisan ajan loppuvan kesken ennen määränpäätä. "Encantado" "Mucho gusto". "Como te llamas?" "Me llamo Jukka.". Tai jotain sinne päin. Ei mennyt espanjan opiskelu talvella hukkaan, Minulle esitellään mahdollinen makuusijakin mutta päätän yrittää kuitenkin autolle valoisaan aikaan. Ihan kivan näköistä olisi ollut, vähän kaduttaa kun polku viettää jyrkästi alaspäin ja jalat alkavat krampata. Olisi pitänyt ottaa matkaan jotain urheilujuomaa eikä pelkkää vettä, selvästi elimistö kaipaisi suolaa ja sokeria. Mäenrinteessä ovat  arabialaisten rakentaman kylpylän rauniot, joista ei ole juuri mitään jäljellä. Roomalaiset osasivat homman  paremmin (patikka 18).

Jossain täällä oli arabien rakentama kylpylä.

Lopulta polku kuitenkin laskeutuu takaisin joen varteen ja jo toisen hylätyn myllyn luokse.

Jokivarsien myllyt ovat olleet tärkeä elinkeino, mutta nyt ne ovat järjestään hylätyt. Osa on kunnostettu vapaa-ajan asunnoiksi, mutta valtaosin ne ovat raunioituneet.

Onneksi ilta viilenee; kramppaavilla jaloilla hieman tuskainen nousu ylös rinnettä, mutta ajan vähyys motivoi. Kylälle palatessa aurinko on jo kadonnut näkyvistä, mutta tien erotti vielä sinistä taivasta vasten. Aika heittää hyvästit vuoristolle, jossa melkoinen kontrasti tulee vielä lumihuippuisista vuorenlaista ja trooppisesta helteestä alempana.

Mahtaakohan tuo lumi ollenkaan sulaa...

Yhteenveto.

Kuuma mutta kiinnostava retki. Sesonki lienee huhti-toukokuussa ja taas syys-lokakuussa ennen hiihtokautta. Nyt meni aika lailla mukavuusalueen ulkopuolelle.

Kauden 2017-18 blogit loppuvat tähän, syksyllä ilmojen viilennyttyä uusin voimin!