Aurinkorannikon patikkablogi 31: Huipulla tuulee

Sunnuntaiaamu Sierra Nevadan Cumbras verdes -kylässä valkenee yhtä kirkkaana kuin edellinenkin päivä, mutta säätiedotus lupailee pahaenteisesti vuorille puolesta päivästä alkaen tuulta ja sadetta, jonka olomuoto vaihtelee korkeudesta riippuen. 

Aamiaiset eivät ole espanjalaisten hotellien varsinaisia vahvuuksia.

Iäkäs rouva tarjoilee ystävällisenä aamupalaa, mutta jutut jäävät minulta kyllä käsittämättä lukuun ottamatta että kylmästä varoittelee. Minua lukuun ottamatta autiossa hotellissa aamun Café con lecheä siemaillessa tulee kuitenkin tunne, että kaunis aamupäivä pitää hyödyntää, kun kerran tänne asti on päättänyt patikoimaan tulla. Kuvan oppaasta "Walking and trekking in the Sierra Nevada" löytyy reitti Trevenque-vuorelle, jonka huippu on yli kahden kilometrin korkeudessa, eli nousua olisi tiedossa 700 metriä. Päätän lähteä kokeilemaan onneani. Jos keli käy kovin karskiksi, huippu on mahdollista sivuuttaa oikopolkua pitkin paluureitille.

Pakkaan siis tarvikkeet autoon ja ajan tällä kertaa suoraan parkkipaikalle, joka on sama kuin edellisen patikan (30) lähtöpiste. Kauniista aamusta huolimatta vaatetta pitää olla reippaasti päällä: pitkä alusvaatekerrasto, pitkähihainen lämmin paita, vettä pitävä patikointiasu, pipo, pilkkirukkaset, villasukat ja varsilenkkarit. Mikään vaatekappale ei osoittaudu turhaksi matkan edetessä.

Maisemat lännen suuntaan kohti Granadaa ovat jälleen kerran huikaisevat.

Reitti kohti Trevenque-vuorta lähtee parkkipaikalta kohti itää. Merkittyä polkua kuljetaan muutama sata metriä, ja tämän jälkeen alkaa kyltin opastamana aika hikinen parin sadan metrin nousu. Polku katoilee välillä hiekkakasojen ja ruohotupsujen sekaan, mutta suunnasta ei pysty erehtymään. On aika heittää hyvästit päivän viimeisille auringonsäteille.

Polku vie helppokulkuisena hiekkaista harjannetta pitkin. Valitettavasti alkaa tapahtua juuri mitä sääennuste lupaakin, idästä alkaa kertyä pilviä lumisten huippujen päälle.

Noin kolmen vartin kävelyn jälkeen saavutaan näköalapaikalle ja on aika mulkoilla retken pääkohdetta Trevengue-vuorta, joka tuntuu mulkoilevan takaisin. Vähän arveluttaa; oppaassa varoitetaan menemästä vuorelle liukkaalla kelillä, vaikka sinne pääseekin "ryömimättä ja ilman käsien apua". Jaa.

Ei taida olla kovin helppo nakki tuonne meno, ja siellähän on näköjään lunta.

Matka jatkuu kuvan osoittamaa rinnettä alas, toinen polku lähtisi vasemmalle ylös mutta kartan perusteella se päättyy umpikujaan. Ylitetään kuvassa oikealla alhaalla näkyvä kuiva joen uoma, ja leveä hiekkainen uoma alkaa hiljalleen nousta kohti vuorta.

Valinnan paikka

Lammaskoira käy nuuhkimassa lahkeita ja murahtaa hyväksyvästi, mutta tuntuisi samalla meinaavan, että kovin paljon lähemmäs laumaa ei ole syytä tulla. Otan varoituksen tosissaan, evästauon paikka. Ja sitten alkavat ensimmäiset lumihiutaleet tulla alas, järki voittaa. Tuonne ei ole syystä lähteä uhmaamaan lumisateeseen kohtaloaan, jos mäki on liukas ja vuori peittyy pilveen - käsitys suunnasta saattaa kadota kokonaan. Päätän lähteä kiertämään vuorta oikealta edessä näkyvälle kukkulalle käymättä ylhäällä. Matka jatkuu kaunista ja hyväpohjaista polkua pitkin ylemmäs rinnettä.

Lumiraja tulee vastaan noin 1700 metrissä. Välillä voisi ajatella olevansa marraskuisessa Nuuksiossa.

Yksi ero kuitenkin on - polulla on huumaavan hyvä tuoksu, joka tulee lumen alle peittyvistä yrteistä. Ainakin näyttäisi olevan timjamia, rosmariinia ja salviaa.

Yrttitupsuja pilkottaa ohuen lumikerroksen alta.

Lopulta saavutaan auton kuljettavalle tielle, risteyksestä käännytään oikealle. Reilun puolen tunnin jälkeen tulee vastaan kesäaikana auki oleva erämaja "Refugio Forestal de Rosales". Talvisessa kelissä on vaikea saada itselleen mielikuvaa, mahtaako paikka olla kesäaikaan vilkaskin retkikohde.

Refugio on hyvä taukopaikka

Tämän jälkeen käy se mitä olin vähän uumoillutkin, sakea sumu nielaisee vuoret pois näkyvistä, ja lumihiutaleet alkavat vaihtua vesipisaroiksi.

Äskenhän tuolla oli vuoria

Helppokulkuinen tie päättyy vanhalle myllylle, ja siitä lähtee kävelypolku nousemaan Dilar-laakson rinnettä oikealta puolelta. Sumun seasta erottuu  ruskan värejä.

Viimeisen kolmen kilometrin osalla tulee vähän ikävämpi yllätys. Sade yltyy, mikä tarkoittaa että näkyvyys jää huuruisten ja märkien silmälasien takaa olemattomaksi. Mutta se varsinainen yllätys on, että oppaan mainostama polku jossa voi nauttia "magnificant view"in iloista on kulkee jyrkänteen reunalla valtaosan aikaa vailla minkäänlaista suojaa putoamiselta.

Siis meneekse polku oikeasti tuolla

Mitähän mutkan takana on

Ai tällainen paikka.

Vähän kolkosti käy mielessä, että jos tuonne nyt tipahtaisi niin ensimmäisenä löytäjänä toimisi varmaan hanhikorppikotka. Mutta juuri kun olo alkaa tuntua sankarilliselta, niin vastaan tulee iloinen espanjalainen pariskunta hauvaa ulkoiluttamassa eivätkä ole moksiskaan jyrkänteen reunasta. Kai sitä kaikkeen tottuu. Karut maisemat ovat kyllä hienoja, kun tohtii pysähtyä niitä katsomaan.

Yhteenvedon paikka: mukava retki, vaikka huippu jäikin valloittamatta. Viimeisen osuuden vuoksi ei sovellu jos on taipumusta huimaukseen, enkä olisi lähtenyt matkaan näin huonolla näkyvyydellä jos olisin tiennyt. Millainen se vuoren huippu olisi mahtanut olla josta oppaassa varoiteltiin, pitää ehkä käydä katsomassa paremmalla kelillä sitten kevätpuolella...