Aurinkorannikon patikkablogi 15: asema, jolle ei koskaan tullut junaa

1900-luvun alku oli Espanjassa innokasta junaratojen rakennuksen aikaa. Mittavia projekteja siltoineen ja tunneleineen tehtiin yhdistämään kaupunkeja, kuljettamaan maataloustuotteita tiloilta asutuskeskuksiin, sotilaallisiin tarpeisiin... Espanjan rautatieverkosto on edelleen erinomainen, mutta monet syrjäseutujen radat jäivät ajan myötä käyttöä vaille ja alkoivat rappeutua. Näitä unohduksiin jääneitä ratoja on Espanjassa yli 7.000 km.

Espanjassa alettiin kartoittaa mahdollisuuksia muuttaa näitä hylättyjä rataosuuksia ulkoilukäyttöön, vaeltajilla ja pyöräilijöille. Projekti tunnetaan nimellä Vias Verdes. Ensimmäiset radat avattiin vuonna 2012, ja tähän mennessä mittavilla investoinneilla on kunnostettu noin 2.200 ratakilometriä 111 Vias Verdes -reitiksi. Projekti jatkuu edelleen, ja vuonna 2017 on avattu 8 uutta reittiä eri puolilla maata. Tunneleja ja siltoja on restauroitu, vanhoja asemia on muunnettu hotelli- ja museokäyttöön. Tyypillisimmillään nämä ratapätkät ovat joitakin kymmeniä kilometrejä pitkiä pisimpien ollessa yli 100 km.

Patikoitavaa tai pyöräiltävää näissä riittää vuosiksi eteenpäin! Kulkijan  kautta miellyttäväksi vaeltamisen tekee se, että vuoristoisessa maassa junaradan vuoksi kulku on tasaista, kun tavallisilla patikoilla nousua voi kertyä jopa 1.500 metriä päivää kohti.

Nyt lähdetään ottamaan haltuun radoista ensimmäistä, 36.5 kilometrin mittaista rataa "Via Verde de la Sierra". Se avattiin retkeilykäyttöön elokuussa 2013.

Kunnostettu reitti on 36.5 kilometriä pitkä osuus alun perin 119 kilometrin mittaiseksi suunnitellusta radasta. Suunnitellusta siksi, että lukuun ottamatta 21 kilometrin alkupätkää yhtään junaa reitillä ei koskaan kulkenut. Kymmenet tunnelit, sillat ja asemat jäivät unohduksiin ja rappeutuivat. Radan rakentaminen katkesi 1930-luvulla Espanjan sisällissodan melskeisiin ja sen jälkeisiin talousongelmiin ja lopulta Maailmanpankki lopetti projektin rahoituksen 1960-luvulla. Radan pohja asemineen, siltoineen ja tunneleineen oli valmis, mutta kiskoja ei koskaan reitille vedetty.

Tällä reitillä Olverasta Puerto Serranoon on kolmekymmentä tunnelia pituudeltaan joistakin kymmenistä metreistä lähes kilometriin, neljä siltaa ja 5 asemaa, joista 4 on kunnostettu matkailukäyttöön, Patikkaan käytämme 3 päivää, joista kaksi radalla.

Päivä 1:

Patikan ensimmäinen kohde on Olveran kaupunki ja sen hotelliksi muutettu rautatieasema, joka sijaitsee laaksossa kaupungin alla erittäin jyrkän mäen päässä. Olisi siinä ollutkin junalla kiipeämistä, jos se olisi joskus saapunut asemalle ja yrittänyt viedä matkustajat perille saakka!

Estacion Via Verde Olvera

Päivän suunnitelmaan kuuluu tutustuminen Olveran kaupunkiin, joka tunnetaan erittäin näyttävistä kallion päällä sijaitsevista kirkosta ja vanhasta linnoituksesta. Aseman hotellihuone on joulukuussa jääkaappikylmä, mutta onneksi löytyy lämpöpatteri ja pienen maanittelun jälkeen myös ilmalämpöpumpun kaukosäädin. Ulos aurinkoon lämmittelemään tulee silti kiire.

Jyrkän mäen nousun jälkeen vastassa on pieni puistikko, jossa ilahduttaa hauska koirapatsas.

Puistikosta oikealle kääntyy kaupungin hiljainen pääväylä, jonka varrella on paikallisia tuotteita myyviä pikkuliikkeitä. Tässä vuollaan hartaudella ilmakuivattua kinkkua

Seimi (el belen) on suosittu teema kaikkialla Espanjassa joulun aikaan. Kodeissa se korvaa meikäläisen joulukuusen.

Muovimuki-lumiukossa on käytetty luovuutta

 Tien päässä aukeavat komeat maisemat kirkolle ja 1300-luvulla rakennetulle linnoitukselle.

 Asemalle laskeutuessa ilta on jo vaihtunut yöksi. Muita vaeltajia ei tähän aikaan vuodesta näy, aseman on tyhjä ja hiirenhiljainen, kaukana kaikesta. Onneksi huone on vähän lämmennyt!

 Päivä 2:

Nyt alkaa varsinainen ratapatikka. Asemalla kun yövytään, ei ole vaikeaa löytää retken lähtöpaikkaa. Seurataan vain aseman edestä lähtevää väylää. 21.5 km matkaa edessä, aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, mutta aamu on täällä ylängöllä hyvin viileä.

Tästä se alkaa

En ole saanut ihan selvää, onko nimellä Olvera jotain tekemistä oliivien kanssa, mutta näin voisi kuvitella. Kaupunkia ympäröivät joka puolella oliivitarhat, joiden tuottaman öljyn sanotaan olevan Espanjan parasta. Yleisesti ottaenkin eteläisessä Espanjassa ollaan ilmaston kuivumisen vuoksi siirtymässä viinin viljelystä oliiveihin, jotka vaativat huomattavasti viinikynnöksiä vähemmän vettä.

Tällaisen jos poimii puusta ja pistää suoraan suuhunsa ei tee sitä toiste.

Vanhoissa puissa riittää karsimista.

Mieleen tulee espanjalainen elokuva "El Olivo" joka hiljattain pyöri suomalaisissakin teattereissa. Se on road-movie vanhan oliivipuun matkasta Saksaan, ja vähän takaisinkin. Suosittelen.

Takaisin radalle! On aika heittää hyvästit korkealla mäellä sijaitsevalle linnoitukselle.

Pari ensimmäistä tunnelia kävellään läpi. Reitin 30 tunnelista 28 on kunnostettu käveltäviksi, vain yksi alkupään tunneli on suljettu ja reitin viimeinen tunneli on romahtanut niin pahasti ettei sitä havaitse reitin tehdessä koukkauksen. Pidemmät tunnelit on valaistu, mutta taskulamppu on kuitenkin hyvä olla sekä näkemisen että näkyvyyden vuoksi. Nyt keskitalvella tosin ruuhka ei ole ongelma; tapaamme koko vaelluksen aikana viitisen pyöräilijää eikä yhtään vaeltajaa. Nämä ensimmäisen päivän aikana, toinen on sitten hiljaisempi.

Tämä on se toinen romahtanut tunneli.

Ensimmäinen taukopaikka on Navalagrullan asema, joka onkin reitin ainoa alkuperäiseen kuntoonsa jäänyt restauroimaton rakennus. Hieman surumielinen näky. Millaistahan täällä olisi ollut, kun höyryveturi olisi puuskuttanut paikalle, viheltänyt, huokaissut, ovet olisivat auenneet ja ihmisiä olisi kiirehtinyt... minne? Lähistöllä ei ole mitään ihmisasumukseen viittaavaa. Ehkäpä paikka näytti 100 vuotta sitten toiselta, kuten suomalainenkin maaseutu. Nyt on vaikea käsittää, miksi tähän on haluttu tehdä asema.

Matka jatkuu hyväpohjaista betonitietä pitkin. Päivä lämpenee, ja vaatteet vähenevät sitä myötä shortseiksi ja paidaksi. Eväät maistuvat, tietysti. Sitten  tuleekin mielenkiintoista.

Zaframago-vuori on Euroopan suurimpia hanhikorppikotkien (buitre leonado) pesimäalueita. Siellä asustaa noin 200 pesivää pariskuntaa ja näiden lisäksi satakunta sinkkua, jotka ovat liian nuoria pariutumaan, jääneet leskiksi (eivät ota toista puolisoa jos jäävät leskiksi) tai muuten päätyneet sinkkuelämään. Toisin kuin tavallisilla kotkilla, näiden kynnet ovat suorat eivätkä mahdollista elävien saaliiden pyytämistä. Se on todennäköisesti pelastanut niiden säilymisen alueella, joka vilisee kanoja, kilejä ja kaikenlaista eläväksi saaliiksi sopivaa. Epäselväksi kyllä jää, mistä nämä löytävät kaikki haaskansa syötäviksi. Todennäköisesti niitä hiukan avustetaan hommassa.

Tähyily ylös kannattaa: kaikki korpparit tuntuvat olevan toiveikkaasti liikenteessä. Ne ovat noita mustia pisteitä taivaalla.

Aika paljon korppikotkia käy esittäytymässä.

Rata johtaa Zaframagon asemalle, jossa toimii kahvila (tietysti suljettu) ja hieman yllättäen auki oleva hanhikorppikotka-teemanäyttely.

Asemalla (miten sisällä voi olla näin kylmä???) tutustumme hanhikorppikotkien sielunelämään ja siellä on myös tilaisuus seurata niiden elämää läheltä nettikameran avulla. Opas on todella innostunut asiastaan, tunnin kestävän esityksen kuluessa alkaa vähän huolestuttaa ehditäänkö yöpymisasemalla valoisaan aikaan.

Korpparijuttua piisaa!

Korppari live-show. 

Nettikameralla pääsee hienosti seuraamaan niiden elämää ja erilaisia pesimismuotoja, Nyt on pariutumisaika, siksi ne lentelevät taivaalla tutustumassa toisiinsa, pienokaiset syntyvät maaliskuussa. Munia on vain yksi vuodessa. Nähdään myös dramaattinen tapahtuma, kun korppari-nuorukainen yrittää tulla kotipesäänsä mutta iskä  (tai äiskä?) häätää sen pois junnun odotellessa jo munassaan päivän pilkottamista.

Vielä on 6.5 kilometriä patikoitavana, mutta lopulta tunnelin takaa pilkottaa yömaja Coripen asema. Aseman isäntä on äärimmäisen ystävällinen, mutta espanjan kielellä pitää pärjätä. Tälläkin asemalla olemme ainoat asiakkaat, mutta herkullinen illallinen valmistetaan silti. Huone on... kylmä... ja paikalla ei ole sen paremmin wifiä kuin mobiilikaistaakaan. Pimeän laskeuduttua tulee poikkeuksellinen tilanne, ettei tule roikuttua somessa, lähetettyä sähköposteja tai pelailtua. Voi vain... keskustella :-) ja käpertyä sitten nukkumaan toivoen, että yöstä tulisi siedettävän lämmin.

Päivä 3:

13 tunnin yö menee kuitenkin mukavasti sateen ropistessa vanhan aseman ikkunaan. Sateen? Kyllä, seutu on aamulla paksun pilviverhon peitossa ja sadetta tihkuu taivaan täydeltä.

Coripen asema. Keli on muuttunut...

Ei auta, täältä ei ole pääsyä pois kuin kävelemällä. Kerrospukeutuminen pääsee kunniaansa. Tunnelit suojaavat sateelta. Pisin valaistu 990 metriä pitkä tunneli on näyttävä näky. Ja sillat ovat kuin Rondan silta pienoiskoossa. Jotenkin hiljentää ajatus, että tässä tehtiin kymmeniä vuosia työtä ihan turhaan, kunnes saatiin tämä loistava retkeilyajatus. Onneksi!

Tunneleita piisaa jo tuplittain

Kuten alussa tuli mainittua, ensimmäisenä päivänä reitillä oli muutama pyöräilijä  mutta toinen päivä oli sitten hiljaisempi. Tarjosimme virikettä matkalla laiduntaville lehmille

Sekä härälle. Miksiköhän alkoi nyt tehdä mieli punkkua?

Sangre del Toro!!!

Toisin kuin Andalusian rannikko, seutu on kosteaa ja otollista kaikenlaiselle viljelylle.

16.5 km päivämatkan päästä vaellus päättyy Puerto Serranon asemalle, josta on vielä parisen kilometriä kaupunkiin ja bussiasemalle.

Päivän ainoa bussi lähtee takaisin kohti Olveraa - minne auto jätettiin - kello 15.20. Siitä ei sovi myöhästyä! Lähibaarissa saadaan mustekalaa, joka on parasta tähän mennessä saatua, ihmeellisen mureaa ja maukasta. Ehkä retken pituuskin lisää makukokemusta.

Yhteenvedon paikka:

Loistava patikka pitkin hyvin huollettua tietä ja kauniita maisemia. Asemayöpymiset ovat must. Kaikkiaan kävelyä tuli yli 50 km. Yöpymiset hotelleissa kannattaa varata etukäteen, molemmissa on vain viitisen huonetta ja yksi seurue täyttää ne helposti.

Aurinkorannikon patikkablogi 14: Harhailua Lumisilla vuorilla ja andalusialainen jääkaappi

Tämä patikka tekee lenkin "Sierra de las Nieves" "Lumisten vuorten" luonnonpuistossa. Vuonna 2018 alueesta tulee Andalusian kolmas kansallispuisto. Polku kulkee 1 - 1.5 km korkeudessa todella kauniissa maisemissa, eikä matkalle osu jyrkkiä pudotuksia tai hankalia nousuja.

Matkaan olen lähtenyt jo aamuseitsemän aikaan pimeällä, jotta pääsisi ihailemaan kaunista auringonnousua vuoren harjalla. Pikku hiljaa moottoritie vaihtuu maantieksi, siitä mutkaiseksi vuoristotieksi - ja vielä mutkaisemmaksi. Aurinko alkaa valaista matkaa Yunquera-kylän ohittamisen jälkeen, ja samalla lämpömittarin lukema on tipahtanut nollan vaiheille.

Yunqueran jälkeen tie nousee jyrkästi kohti luonnonpuiston portteja, jotka ovat talvella ajoneuvoille auki ja kävelyä säästyy 1.7 kilometriä suuntaansa. Tämä osoittautuu myöhemmin onnen potkuksi.

Vanha Volvo liukastelee ylös kivistä ja kuoppaista mäkeä, heilahtelee tiukoissa serpentiinimutkissa ja homma alkaa tuntua vähän arveluttavalta. Lopulta kuitenkin saavumme tien päähän näköalatasanteelle "Mirador Puerto del Saucillo", ja sekä auto että kuljettaja huokaisevat syvään.

Perillä ollaan pienistä epäilyistä huolimatta.

En ole yksin paikalla, vaan kolme muutakin seuruetta valmistautuu retkeen. Maasturista nousee neljän nuoren miehen porukka, jolla näyttää olevan vettä ja evästä ainakin viikon tarpeisiin, pakettiautosta nousee vanhempi herra tyylikkääseen retkeilypukuun sonnustautuneena ja kolmantena matkaan lähtee tuulipukuinen pariskunta mäyräkoiran kanssa. Kaikki fraasit heitetään kehiin monta kertaa - ¡Hola!  ¡Buenos dias! ¿Que tal? ¿Cómo estás?

Porukat katoavat metsään, itse jään vielä tasanteelle ihailemaan maisemaa ja yritän paikantaa sijaintini opastaulun avulla. Aurinko alkaa mukavasti lämmittää selkää, ja syntyy päätös jättää pitkät housut, takki, pipo ja hanskat autoon.

Vasemmalla alhaalla näkyy Yunqueran kylä. Maisema on hivelevän kaunis.

Matkaan! Polku laskeutuu tasanteelta alaspäin, ja noin 500 metrin kävelyn jälkeen vastaan tulee erittäin näyttävä näky, valtavan kokoinen kynttelikön muotoinen Pinsapo Candelabro, espanjanpihta. Näitä maanviljelyn ja tulipalojen tiimoilta uhanalaiseksi käyneitä puita on tällä alueella runsaasti, mutta tämä on komeimmasta päästä. Korkeutta tällä yksilöllä on 16.5 metriä, ja sen kehä on lähes 5 metriä. Tarvitaan monta puunhalaajaa, jotta puu saataisiin ympäröityä! Jostain syystä mielessä käy vähän absurdi ajatus, että kaksi hanhikorppikotkaa voisi ympäröidä puun siivet levitettyinä.

Puuvanhuksella on kokoa ja näköä.

Polku jatkuu risteykseen, jossa voi valita joko eteläisen tai pohjoisen reitin. Patikkaopas kehottaa voimien säästämiseksi valitsemaan eteläisen.

Siispä pohjoiselle reitille.

Valinta osoittautuu virheeksi, pahaksi sellaiseksi.

Tunnin kivikkoisen alamäkikävelyn jälkeen matkalle osuu ensimmäinen paikka jonka löydän kartalta, hylätty talo. Olen kulkenut 3 kilometriä harhaan pohjoiseen suuntaan.

OK, tämä on väärä paikka.

Ei jää muuta vaihtoehtoa kuin kiivetä vastaava matka takaisin ylös, ja kahden tunnin patikoinnin jälkeen, 500 metriä noustuani, olen taas tutun espanjanpihdan kohdalla. Aika väsyneenä. 

Pakko vähän levyttää. Huomio maan tasalla kiinnittyy pihdan käpyihin, jotka ovat aika järeää kaliiperia kuten puukin.

Kannattaako käpyillä.

Retki voi siis alkaa! Lämpö on noussut jo 20 asteen kieppeille, ja mäkeä noustessa tulee hiki. Onneksi tiheä puusto suojaa auringolta valtaosan matkaa.

Polku on helppokulkuinen - ja vie tällä kertaa oikeaan suuntaan.

Kerrassaan kummallinen sienihavainto

Pikkuhiljaa tulee noustua hyväpohjaista polkua pitkin matkan korkeimpaan pisteeseen, näköalapaikalle noin 1.5 kilometrin korkeudessa. Koittaa jokaisen retken paras hetki - eväshetki.

Tässä vaiheessa eväät vievät retken päähuomion maisemilta. Veden lisäksi leipiä, pähkinöitä ja myslipatukoita.

Paluumatka onkin sitten helppoa kävelyä pitkin loivaa alamäkeä. Matkalle osuu varsin kuivalta vaikuttava lähde Fuente de la Perdiz.

Jos täältä olisi odottanut saavansa vettä, pettymys olisi ollut suuri

Mutta pari kilometriä eteenpäin tuleekin mielenkiintoista nähtävää. Matkalle osuu andalusialainen jääkaappi - paikallisittain Poza de Nieve de Yuoquera. Näihin jo 1500 - 1600 luvuilla keksittyihin paksun kivimuurin ympäröimiin jopa 10 metriä syviin  kaivoihin säilöttiin talvella lunta ja jäätä, jota sitten kesällä kuljetettiin viilennykseksi aasin tai hevosen selässä jopa Malagaan (80 km) saakka.

Nyt, marraskuun lopussa, shortseissa ja T-paidassa hikoillessa, tulee väistämättä mieleen ajatus, että ilmasto on muuttunut täällä täysin erilaiseksi vuosisatojen takaiseen verrattuna. Varmaankaan ei tämän Pozan sisällä mikään Nieve pysyisi jäisenä montaa päivää.

Sitten polkua pitkin takaisin parkkipaikalle! Aikaa on kyllä kulunut, mutta retki on ollut todella mielenkiintoinen ja keli upea. Paluumatkalla huomio kiinnittyy vielä espanjalaiseen ruskaan, joka jäi tulomatkalla pimeässä havaitsematta.

Yhteenvedon paikka!

Peruslenkkinä helppo ja kiva kävely hyväkuntoista polkua pitkin kauniille näköalapaikalle ja eri reittiä takaisin. Eksyminen lisää haasteita.

Matkaan eväät ja vettä, tavallisilla lenkkareilla pärjää.

Kesällä joutuu varautumaan siihen, että auto jätetään luonnonpuiston portille ja käveltävää kertyy 3.5 kilometriä lisää.

Aurinkorannikon patikkablogi 13: Kotkat kuuntelevat

Tämä luonteeltaan leppoisa sunnuntaipatikka avaa hienoja näkymiä syksyyn valmistautuvaan Andalusiaan. Puoli vuotta kestänyt sateeton jakso on ainakin paikallisten asukkaitten toivon mukaan päättymässä, mutta yllättäen helteisellä vuorella sinnittelee edelleen kauniita kukintoja ja paljon kiinnostavaa nähtävää.

Tavoitteena ei ole tänään pukata hikeä vaan nauttia maisemista, ja niinpä retki alkaa liitämällä kaapelihissillä ylös 800 metrin korkeuteen Calamorro-vuorelle "kaapelivuori". 15 minuuttia kestävän matkan aikana taakse jäävät kauniit näkymät Benalmadenan kaupunkiin ja Välimerelle.

Calamorro-vuorella on hyvä tilaisuus hankkia kahvilasta retkievästä ja nauttia vaikka paikallinen lyhyt maitokahvi "Cortado". Cafe con leche ei kuulu aamiaisen jälkeen nautittaviin juomiin, paitsi turisteille.

Calamorro-vuorella järjestetään petolintujen ruokkimisnäytös kesäaikaan kahdesti päivässä klo 11 ja 16, talvisin kello 13. Kahlehditut petolinnut ovat kyllä aika surumielinen näky,

Paikalle saapuu myös pari hanhikorppikotkaa makupalan toivossa. Nämä majesteetilliset valtavan kokoiset petolinnut ovat yleinen näky Espanjan vuorilla, mutta harvoin ne tulevat kännykkäkameran kuvausetäisyydelle. Aikuisen kotkan siipien kärkiväli on 2.5 metriä ja se painaa yli 10 kg. Rondan laaksossa viime keväänä laskin niitä 20 samaan näkymään.

Matkaan! Polku alkaa kaapelihissiltä lintuhäkkien ohi oikealle.Alkuun on hyvä piipahtaa vuoren korkeimmalla kohdalla nauttimassa näkymistä, sitten noin 200 metriä takaisin ja käännös jyrkästi pohjoiseen päin laskeutuvaa polkua, jota ei yllättäen ole viitoitettu mitenkään. Mahdollisesti vuorelta pois johtaisi joku helpompikin reitti; tämä jyrkästi alas viettävä polku on vierivien irtokivien peittämä ja vaarallinen kulkea. Maisemat palkitsevat.

Lopulta saavutaan kuitenkin onnellisesti merkitylle patikkareitille "Ruta R-6", joka johtaa Kaapelivuorelta Fuengirolan puolella sijaitsevalle Antennivuorelle. Tätä reittiä seuraillaan reilun tunnin verran, Polku on tasainen ja helppokulkuinen, vasemmalle laaksoon aukeavat komeat näkymät Benalmadenaan ja Välimerelle.

Piikkiherne jaksaa kukkia kuivuudesta huolimatta. Benalmadena aukeaa taustalla.

Polku on helppokulkuinen, pientä nousua ja laskua, välillä tasaistakin

Korkeuserot ovat melkoisia, mutta pahoja huimauspaikkoja ei tälle reitille osu.

Kun polku alkaa nousta ylös kohti Antennivuorta, saavutaan risteyskohtaan "Ruta R-3", josta käännytään vasemmalle alas El Quejigal-rotkon rinnettä pitkin.

Kaikki kasvit eivät ole moksiskaan kuivuudesta; ilma on sakeana kukkivan rosmariinin tuoksusta, ja kauniita kaktuksia on pitkin rinnettä syksyisessä loistossaan.

Noin tunnin kestävän laskeutumisen jälkeen loppuu vuorten hiljainen satumaailma, ja retken päättää komean urbaani joskin meluisa näky, moottoritiesilta.

Sillan takana kulkee paikallistie, jota pitkin kulkee bussi Mijasista Benalmadenan kautta Torremolinosiin noin kerran tunnissa. Sitä odotellessa patikkadataa:

Helpohko alas rinnettä vievä kävely. Täysi yllätys, että noustuja kerroksia kertyi 59, niitä ei matkalla havainnut.

Paikoitellen polku on vaikeakulkuinen irtolohkareitten vuoksi, lenkkareilla pärjää mutta vaelluskengät suositeltavat.

Calamorro-vuoren jälkeen ei ole paikkoja mistä saisi ruokaa tai vettä. Siispä eväät ja ainakin 2 litraa vettä matkaan!

Patikan kesto 3 tuntia, vuorella kuluu helposti pari tuntia maisemia ihaillessa ja lintuja ihmetellessä.

Hissi kulkee kesäisin klo 10-20, talvella 11-17. Sesonkiaikaan kesällä kannattaa hankkia etukäteen nettiliput.