Aurinkorannikon patikkablogi 15: asema, jolle ei koskaan tullut junaa

1900-luvun alku oli Espanjassa innokasta junaratojen rakennuksen aikaa. Mittavia projekteja siltoineen ja tunneleineen tehtiin yhdistämään kaupunkeja, kuljettamaan maataloustuotteita tiloilta asutuskeskuksiin, sotilaallisiin tarpeisiin... Espanjan rautatieverkosto on edelleen erinomainen, mutta monet syrjäseutujen radat jäivät ajan myötä käyttöä vaille ja alkoivat rappeutua. Näitä unohduksiin jääneitä ratoja on Espanjassa yli 7.000 km.

Espanjassa alettiin kartoittaa mahdollisuuksia muuttaa näitä hylättyjä rataosuuksia ulkoilukäyttöön, vaeltajilla ja pyöräilijöille. Projekti tunnetaan nimellä Vias Verdes. Ensimmäiset radat avattiin vuonna 2012, ja tähän mennessä mittavilla investoinneilla on kunnostettu noin 2.200 ratakilometriä 111 Vias Verdes -reitiksi. Projekti jatkuu edelleen, ja vuonna 2017 on avattu 8 uutta reittiä eri puolilla maata. Tunneleja ja siltoja on restauroitu, vanhoja asemia on muunnettu hotelli- ja museokäyttöön. Tyypillisimmillään nämä ratapätkät ovat joitakin kymmeniä kilometrejä pitkiä pisimpien ollessa yli 100 km.

Patikoitavaa tai pyöräiltävää näissä riittää vuosiksi eteenpäin! Kulkijan  kautta miellyttäväksi vaeltamisen tekee se, että vuoristoisessa maassa junaradan vuoksi kulku on tasaista, kun tavallisilla patikoilla nousua voi kertyä jopa 1.500 metriä päivää kohti.

Nyt lähdetään ottamaan haltuun radoista ensimmäistä, 36.5 kilometrin mittaista rataa "Via Verde de la Sierra". Se avattiin retkeilykäyttöön elokuussa 2013.

Kunnostettu reitti on 36.5 kilometriä pitkä osuus alun perin 119 kilometrin mittaiseksi suunnitellusta radasta. Suunnitellusta siksi, että lukuun ottamatta 21 kilometrin alkupätkää yhtään junaa reitillä ei koskaan kulkenut. Kymmenet tunnelit, sillat ja asemat jäivät unohduksiin ja rappeutuivat. Radan rakentaminen katkesi 1930-luvulla Espanjan sisällissodan melskeisiin ja sen jälkeisiin talousongelmiin ja lopulta Maailmanpankki lopetti projektin rahoituksen 1960-luvulla. Radan pohja asemineen, siltoineen ja tunneleineen oli valmis, mutta kiskoja ei koskaan reitille vedetty.

Tällä reitillä Olverasta Puerto Serranoon on kolmekymmentä tunnelia pituudeltaan joistakin kymmenistä metreistä lähes kilometriin, neljä siltaa ja 5 asemaa, joista 4 on kunnostettu matkailukäyttöön, Patikkaan käytämme 3 päivää, joista kaksi radalla.

Päivä 1:

Patikan ensimmäinen kohde on Olveran kaupunki ja sen hotelliksi muutettu rautatieasema, joka sijaitsee laaksossa kaupungin alla erittäin jyrkän mäen päässä. Olisi siinä ollutkin junalla kiipeämistä, jos se olisi joskus saapunut asemalle ja yrittänyt viedä matkustajat perille saakka!

Estacion Via Verde Olvera

Päivän suunnitelmaan kuuluu tutustuminen Olveran kaupunkiin, joka tunnetaan erittäin näyttävistä kallion päällä sijaitsevista kirkosta ja vanhasta linnoituksesta. Aseman hotellihuone on joulukuussa jääkaappikylmä, mutta onneksi löytyy lämpöpatteri ja pienen maanittelun jälkeen myös ilmalämpöpumpun kaukosäädin. Ulos aurinkoon lämmittelemään tulee silti kiire.

Jyrkän mäen nousun jälkeen vastassa on pieni puistikko, jossa ilahduttaa hauska koirapatsas.

Puistikosta oikealle kääntyy kaupungin hiljainen pääväylä, jonka varrella on paikallisia tuotteita myyviä pikkuliikkeitä. Tässä vuollaan hartaudella ilmakuivattua kinkkua

Seimi (el belen) on suosittu teema kaikkialla Espanjassa joulun aikaan. Kodeissa se korvaa meikäläisen joulukuusen.

Muovimuki-lumiukossa on käytetty luovuutta

 Tien päässä aukeavat komeat maisemat kirkolle ja 1300-luvulla rakennetulle linnoitukselle.

 Asemalle laskeutuessa ilta on jo vaihtunut yöksi. Muita vaeltajia ei tähän aikaan vuodesta näy, aseman on tyhjä ja hiirenhiljainen, kaukana kaikesta. Onneksi huone on vähän lämmennyt!

 Päivä 2:

Nyt alkaa varsinainen ratapatikka. Asemalla kun yövytään, ei ole vaikeaa löytää retken lähtöpaikkaa. Seurataan vain aseman edestä lähtevää väylää. 21.5 km matkaa edessä, aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, mutta aamu on täällä ylängöllä hyvin viileä.

Tästä se alkaa

En ole saanut ihan selvää, onko nimellä Olvera jotain tekemistä oliivien kanssa, mutta näin voisi kuvitella. Kaupunkia ympäröivät joka puolella oliivitarhat, joiden tuottaman öljyn sanotaan olevan Espanjan parasta. Yleisesti ottaenkin eteläisessä Espanjassa ollaan ilmaston kuivumisen vuoksi siirtymässä viinin viljelystä oliiveihin, jotka vaativat huomattavasti viinikynnöksiä vähemmän vettä.

Tällaisen jos poimii puusta ja pistää suoraan suuhunsa ei tee sitä toiste.

Vanhoissa puissa riittää karsimista.

Mieleen tulee espanjalainen elokuva "El Olivo" joka hiljattain pyöri suomalaisissakin teattereissa. Se on road-movie vanhan oliivipuun matkasta Saksaan, ja vähän takaisinkin. Suosittelen.

Takaisin radalle! On aika heittää hyvästit korkealla mäellä sijaitsevalle linnoitukselle.

Pari ensimmäistä tunnelia kävellään läpi. Reitin 30 tunnelista 28 on kunnostettu käveltäviksi, vain yksi alkupään tunneli on suljettu ja reitin viimeinen tunneli on romahtanut niin pahasti ettei sitä havaitse reitin tehdessä koukkauksen. Pidemmät tunnelit on valaistu, mutta taskulamppu on kuitenkin hyvä olla sekä näkemisen että näkyvyyden vuoksi. Nyt keskitalvella tosin ruuhka ei ole ongelma; tapaamme koko vaelluksen aikana viitisen pyöräilijää eikä yhtään vaeltajaa. Nämä ensimmäisen päivän aikana, toinen on sitten hiljaisempi.

Tämä on se toinen romahtanut tunneli.

Ensimmäinen taukopaikka on Navalagrullan asema, joka onkin reitin ainoa alkuperäiseen kuntoonsa jäänyt restauroimaton rakennus. Hieman surumielinen näky. Millaistahan täällä olisi ollut, kun höyryveturi olisi puuskuttanut paikalle, viheltänyt, huokaissut, ovet olisivat auenneet ja ihmisiä olisi kiirehtinyt... minne? Lähistöllä ei ole mitään ihmisasumukseen viittaavaa. Ehkäpä paikka näytti 100 vuotta sitten toiselta, kuten suomalainenkin maaseutu. Nyt on vaikea käsittää, miksi tähän on haluttu tehdä asema.

Matka jatkuu hyväpohjaista betonitietä pitkin. Päivä lämpenee, ja vaatteet vähenevät sitä myötä shortseiksi ja paidaksi. Eväät maistuvat, tietysti. Sitten  tuleekin mielenkiintoista.

Zaframago-vuori on Euroopan suurimpia hanhikorppikotkien (buitre leonado) pesimäalueita. Siellä asustaa noin 200 pesivää pariskuntaa ja näiden lisäksi satakunta sinkkua, jotka ovat liian nuoria pariutumaan, jääneet leskiksi (eivät ota toista puolisoa jos jäävät leskiksi) tai muuten päätyneet sinkkuelämään. Toisin kuin tavallisilla kotkilla, näiden kynnet ovat suorat eivätkä mahdollista elävien saaliiden pyytämistä. Se on todennäköisesti pelastanut niiden säilymisen alueella, joka vilisee kanoja, kilejä ja kaikenlaista eläväksi saaliiksi sopivaa. Epäselväksi kyllä jää, mistä nämä löytävät kaikki haaskansa syötäviksi. Todennäköisesti niitä hiukan avustetaan hommassa.

Tähyily ylös kannattaa: kaikki korpparit tuntuvat olevan toiveikkaasti liikenteessä. Ne ovat noita mustia pisteitä taivaalla.

Aika paljon korppikotkia käy esittäytymässä.

Rata johtaa Zaframagon asemalle, jossa toimii kahvila (tietysti suljettu) ja hieman yllättäen auki oleva hanhikorppikotka-teemanäyttely.

Asemalla (miten sisällä voi olla näin kylmä???) tutustumme hanhikorppikotkien sielunelämään ja siellä on myös tilaisuus seurata niiden elämää läheltä nettikameran avulla. Opas on todella innostunut asiastaan, tunnin kestävän esityksen kuluessa alkaa vähän huolestuttaa ehditäänkö yöpymisasemalla valoisaan aikaan.

Korpparijuttua piisaa!

Korppari live-show. 

Nettikameralla pääsee hienosti seuraamaan niiden elämää ja erilaisia pesimismuotoja, Nyt on pariutumisaika, siksi ne lentelevät taivaalla tutustumassa toisiinsa, pienokaiset syntyvät maaliskuussa. Munia on vain yksi vuodessa. Nähdään myös dramaattinen tapahtuma, kun korppari-nuorukainen yrittää tulla kotipesäänsä mutta iskä  (tai äiskä?) häätää sen pois junnun odotellessa jo munassaan päivän pilkottamista.

Vielä on 6.5 kilometriä patikoitavana, mutta lopulta tunnelin takaa pilkottaa yömaja Coripen asema. Aseman isäntä on äärimmäisen ystävällinen, mutta espanjan kielellä pitää pärjätä. Tälläkin asemalla olemme ainoat asiakkaat, mutta herkullinen illallinen valmistetaan silti. Huone on... kylmä... ja paikalla ei ole sen paremmin wifiä kuin mobiilikaistaakaan. Pimeän laskeuduttua tulee poikkeuksellinen tilanne, ettei tule roikuttua somessa, lähetettyä sähköposteja tai pelailtua. Voi vain... keskustella :-) ja käpertyä sitten nukkumaan toivoen, että yöstä tulisi siedettävän lämmin.

Päivä 3:

13 tunnin yö menee kuitenkin mukavasti sateen ropistessa vanhan aseman ikkunaan. Sateen? Kyllä, seutu on aamulla paksun pilviverhon peitossa ja sadetta tihkuu taivaan täydeltä.

Coripen asema. Keli on muuttunut...

Ei auta, täältä ei ole pääsyä pois kuin kävelemällä. Kerrospukeutuminen pääsee kunniaansa. Tunnelit suojaavat sateelta. Pisin valaistu 990 metriä pitkä tunneli on näyttävä näky. Ja sillat ovat kuin Rondan silta pienoiskoossa. Jotenkin hiljentää ajatus, että tässä tehtiin kymmeniä vuosia työtä ihan turhaan, kunnes saatiin tämä loistava retkeilyajatus. Onneksi!

Tunneleita piisaa jo tuplittain

Kuten alussa tuli mainittua, ensimmäisenä päivänä reitillä oli muutama pyöräilijä  mutta toinen päivä oli sitten hiljaisempi. Tarjosimme virikettä matkalla laiduntaville lehmille

Sekä härälle. Miksiköhän alkoi nyt tehdä mieli punkkua?

Sangre del Toro!!!

Toisin kuin Andalusian rannikko, seutu on kosteaa ja otollista kaikenlaiselle viljelylle.

16.5 km päivämatkan päästä vaellus päättyy Puerto Serranon asemalle, josta on vielä parisen kilometriä kaupunkiin ja bussiasemalle.

Päivän ainoa bussi lähtee takaisin kohti Olveraa - minne auto jätettiin - kello 15.20. Siitä ei sovi myöhästyä! Lähibaarissa saadaan mustekalaa, joka on parasta tähän mennessä saatua, ihmeellisen mureaa ja maukasta. Ehkä retken pituuskin lisää makukokemusta.

Yhteenvedon paikka:

Loistava patikka pitkin hyvin huollettua tietä ja kauniita maisemia. Asemayöpymiset ovat must. Kaikkiaan kävelyä tuli yli 50 km. Yöpymiset hotelleissa kannattaa varata etukäteen, molemmissa on vain viitisen huonetta ja yksi seurue täyttää ne helposti.