Aurinkorannikon patikkablogi 7: Rondan rotkokaupunki sammakko- ja lintuperspektiivistä

Kävelty 24.1.2017


Espanjan vanhimpiin kuuluvaa Rondan kaupunkia halkoo dramaattinen syvä El Tajo-rotko. Täällä ovat aikanaan viihtyneet ja inspiroituneet niin Ernest Hemingway kuin Orson Welleskin.


Tämä patikka tarjoaa mielenkiintoisen näkymän Rondasta alas rotkoon ja ympäröivään maastoon, ja sen jälkeen maaseutukierroksen edessä kohoavaa Rondan kalliota ihaillen.


Tie Aurinkorannikolta Rondaan mutkittelee Sierra Blancan kauniissa maisemissa. Itse Rondan kaupunki on yli 700 metrin korkeudessa, mutta tie käväisee vielä parisensataa metriä korkeammalla. On varsin kotoista! Nastempaa olisi tosin paikoin ollut nastat alla.

Aika liukkaan näköistä...

Itse patikka alkaa kahvitteluhetken jälkeen Rondan linja-autoasemalta, josta suunnataan rotkojyrkänteelle. Matkalla ohitetaan 1500-luvulta peräisin oleva Merced-kirkko sekä Espanjan vanhin varta vasten härkätaisteluita varten rakennettu areena vuodelta 1785.

Merced-kirkko

Härkäteema on kaupungissa näkyvästi esillä

Maisematerassin jälkeen (huikeita näkymiä kahviloista ja viinibaareista) siirrytään Hemingway-katua Rondan kuuluismman näkymän ääreen Puente Nuevo -sillalle (Uusi silta). Se on niinkin uusi kuin vuodelta 1788.


Silta yhdistää Rondan kaupunginosat kohoten yli sata metriä rotkon pohjasta. Näkymä on komea, mutta sillan historia on verinen. Ensimmäinen versio sillasta valmistui 1730-luvun alussa ja se rakennettiin valmiiksi 8 kuukaudessa. Hätäily ei tuonut mukanaan hyvää lopputulosta: silta romahti jo kuuden vuoden kuluttua vieden mukanaan viitisenkymmentä ihmistä. Uuden sillan rakentaminen alkoi vuonna 1751, ja sillan valmistuminen kesti tällä kertaa 42 vuotta. Silta on osoittautunut loistavaksi paikaksi heitellä alas erilaisia epäsuosiossa olevia väestöryhmiä: maurilaisia, kristittyjä, oikeistolaisia, vasemmistolaisia, vuoristorosvoja ja härkätaisteluissa loukkaantuneita hevosia. Viimeiset suurimmat massateloitukset sillalta pudottamalla tapahtuivat Espanjan sisällissodan 1936-39 aikana. Hemingwayn romaani "Kenelle kellot soivat" (1940) kuvaa kansallismielisten murhia, jotka Francon joukot heittivät alas sillalta. "Kuolema iltapäivällä" (1932) on taas kuvaus härkätaistelun historiasta ja perinteestä


Edelleen silta vaatii vuosittain urheja - sillalta hypitään tarkoituksella, ja turistejakin on pudonnut kurkottaessaan sillan matalan kaiteen yli hienon valokuvan toivossa.

Upealla sillalla on synkänpuoleinen historia.

Sillalta matka jatkuu oikealle kääntyvää tietä Maria Auxiliadora-aukiolle ja sieltä jäistä ja liukasta betonitietä pitkin kohti laaksoa. Pienen suunnistusvirheen vuoksi ajaudumme muurin viereen jäätyneelle, rotkoon viettävälle mutapohjaiselle polulle. Onneksi järki saa voiton ja käännymme takaisin ennen kuin rotko voi kirjata kolme uutta uhria voitokseen.


Kyllä tästä ei kannata mennä eteenpäin.

Tie laskeutuu alas Rondan laaksoon ja jatkuu kiertäen kattilamaista vuoristoa, joka ympäröi viljavaa laaksoa. Monien eksoottisten pikkulintuhavaintojen jälkeen mieltä ilahduttaa havainto yli kymmenestä valkopäisestä hanhikorppikotkasta, jotka päivystävät korkeuksissa kameran ulottumattomissa. Näkymät ylöspäin Rondaan ovat kerrassaan mainiot. Tieltä pitää huomata kääntyä vasemmalle takaisin ylös Rondaan päin vievää rinnettä hevostilan "Hacienda puerto de las muelas" kohdalla. Tässä tuli mentyä vähän vikaan...




Silta puolivälistä laaksoa nähtynä..

 

Ja nyt tähyillään Rondaa aivan alkaalta.

Välillä kulku menee vähän vetiseksi, ja eväät maistuvat tietysti taas!

Ei ole lämmintä, ei




Eväshetki on aina retken paras hetki!

Polku kiertää Rondan eteläportille, ja sinne saavutaan juuri sopivasti auringon piiloutuessa vuorten taakse ja illan alkaessa nopeasti viilentyä lähelle nollarajaa. Nyt ehtii enää vilkaista ulkoa päin hienoja linnoitusmuureja (1100-luku), arabialainen kylpylä 1200-luvulta ja useampikin hieno kivikirkko 1500-luvulta jäävät seuraavan retken tutustumiskohteeksi. Ei huvita ajaa kiharaista ja paikoin liukasta tietä alas pimeällä...




Taas on yhteenvedon paikka!

Tähdet: *****, loistava patikka jossa Rondan näkee aivan uudesta perspektiivistä tavallisen siltakävelyn lisäksi.


Vaikeus: ei pahoja jyrkänteitä, jos pysyy oikealla polulla... alussa jyrkähkö lasku 350 m, lopussa nousu on mukavan loiva. Sopii kaikille.


Eväät: kaupungissa on paljon ruokapaikkoja, maaseutukierroksella ei ole tarjolla ruokaa eikä vettä.


Varusteet: lenkkareillakin pärjää


Aurinkorannikon patikkablogi 6: mantelinkukkapatikka pyhimyskalliolle

Tämä Pizarran kaupungista lähtevä patikka sisältää hienoja panoraamamaisemia ja vaikuttavan lakipisteen El Santo -pyhimyspatsaalla 450 metrin nousun jälkeen. Retki on helposti järjestettävissä myös ilman autoa, koska Pizarra on toiseksi viimeinen pysäkki toisella Aurinkorannikolla kulkevista junaradoista, päätepysäkki on Alora. Juna Malagasta Aloraan kulkee parin tunnin välein.

Patikka alkaa rautatieasemalta BP-huoltoaseman ohi kyltin "Area Creativa" suuntaan. 400 metriä myöhemmin aukeaa eukalyptuspuiden reunustama piknikpaikka. Jyrkähköä mäkeä noustaan vasemmalla olevaa joen uomaa seuraillen, kunnes polku päättyy metallikettinkiin. Se ylitetään huolettomasti ja matka jatkuu!

Eukalyptuspuiden reunustama piknikpaikka

Polku nousee edelleen jyrkästi mäkeä kierrellen ja myös patikoitsijoiden lämpötila nousee lämpökamerapotretin osoittamalla tavalla.

Hiki tulee!

Pian retki tuntuu tulevan päätöspisteeseensä, kun vastaan tulee jyrkkä kallioseinämä. Sieltä löytyy kuitenkin mielenkiintoinen halkeama, jonne on rakennettu portaat. Tämän jälkeen hieno panoraamanäkymä avautuu kallionkielekkeeltä. Samalla saadaan jo ensimmäinen näkökontakti retken huippukohtaan El Santo -patsaalle.

Kyllä täältä hei pääsee

Ystävällistä että täällä on portaatkin

Miten se voi vielä olla noin kaukana!

Paikoin on havaittavissa merkkejä, että täällä on ennenkin retkeilty.

Matka jatkuu vuoren rinnettä ylöspäin. "El Santo" -kylttejä on harvakseltaan reittiä opastamassa. Oikealla alhaalla avautuu mäntymetsä, joka myöhemmin keväällä olisi täynnä satakielten laulua. Nyt tammikuussa on vielä aivan hiljaista. Vielä ylempänä avautuu kuitenkin jo varma kevään merkki: tien reuna ja alhaalla olevat rotkot ovat valkeiden kukkivien puiden koristamat. Manteli on jo alkanut kukkia! Toinen yleinen puu on johanneksenleipäpuu, mutta ne jäävät nyt manteleitten varjoon.

Manteleita kasvaa joka paikassa. Niiden kukintasesonki on tammi-helmikuun vaihteessa,  myöhemnmin keväällä niitä ei huomaisi.

Lopulta alkaa häämöttää retken määränpää, El Santo -patsas.








Lähellä!

Vielä lähempänä!

Perillä!

Tänne tulee ratsastussaattue pyhimystä juhlistamaan vuosittain Anadalusian päivänä 28. helmikuuta. Se olisi hauska nähdä, mutta maisemat palkitsevat nytkin jo vaivan. Hieno eväshetki patsaan juurella olevan retkeilymajan retkipöytien ääressä, ja unohtumattomat maisemat joka suuntaan.

Sitten alkaakin paluu oikopolkua pitkin takaisin Pizarraan, ensin noin 300 m takaisin samaa matkaa johanneksenleipäpuiden reunustamalle polulle, ja sitä vasemmalle alas kylän suuntaan. Paluumatka on tyypillinen veden muovaama kivikko, hyvät vaelluskengät ovat taas kerran nilkkojen turvana välttämättömät.

Yhteenvedon paikka!

Kävelty 20.1 2017

Tähdet: *****

Eväät: Ruokaa ei saa matkalta, syödä voi Pizarran kaupungissa. Vesipisteitä oli alkumatkalla piknik-alueella, mutta niistä ei irronnut vettä.

Varusteet: kevyet, mutta kivikkoisen paluun vuoksi kunnon vaelluskengät nilkkojen turvaksi.

Vaikeustaso: helpohko, ei jyrkkiä pudotuksia, nousukin aika maltillista.

Aurinkorannikon patikkablogi 5 - maurilaiskylästä kivikkoista polkua pitkin tekojärvelle

Tämänkertainen patikka alkaa viehättävästä Istanin kylästä, joka sijaitsee vain puolen tunnin ajomatkan päässä Marbellasta pohjoiseen - kauniin joskin kiemuraisen tien päässä. Monet maurilaiskylät tuhottiin perusteellisesti 1500 - luvulla kristittyjen vallatessa takaisin Iberian niemimaata arabiväestöltä, mutta Istan varjeltui ehkäpä hieman syrjäisemmän sijaintinsa johdosta. Tänään Istan on kaunis ja tunnelmallinen noin 1500 asukkaan pikkukylä, jolle leimallista ovat kapeat kadut, hyvinhoidetut valkoiseksi kalkitut talot ja ympäröivien purojen solina. Alue toimii myös Aurinkorannikon vesivarastona vesimassojen kerääntyessä kylän alapuolelle 70-luvulla rakennetulle Presa de la Concepción-padon rajaamaan tekojärveen "Embalse de la Concepción".




Istan vuorenrinteiden keskellä. Patikka lähtee kylästä alas laaksoon.

Yhdistetyn kaupungintalon ja -teatterin aukio on vielä kivan jouluinen.

Matkaan! Polku laskeutuu 300 metriä alemmas tekojärven suuntaan. Se alkaa helposti kuljettavana betonipäällysteisenä tienä, mutta helppous loppuu aika pian. Vesimassat ovat vieneet tien päällysteen mennessään ja se on ensin kivilohkareilla päällystetty tie ja hieman myöhemmin pelkkä vaikeakulkuinen pensaitten välistä etsiskeltävä kivikko.




Päätös laittaa kunnolliset vaelluskengät jalkaan osoittautui hyväksi.

Polun laskeutuessa alemmas maisemat alkavat tuoda ainakin etäisesti mieleen... Norjan!

Varsinainen haaste on kuitenkin vastassa vasta tekojärvelle päästyä. Järveen laskeva suurin joki Rio Verde on vienyt polun loppupään mukanaan, ja vettä on sen verran runsaasti että joen yli kahlaaminen ei vaikuta realistiselta. Takaisinkaan ei huvittaisi kääntyä...  Hieman joen yläjuoksun suuntaan kävellessä löytyy kuitenkin kivikko, jota pitkin joen ylitys vaikuttaisi mahdolliselta. Pakko näyttää että kyllä tämä onnistuu -  muutama reipas loikka kiveltä toiselle, ponnistus uoman yli ja mätkähdys vastarannalle pensaaseen. Tosi piikikkääseen. (Kun käyn seuraavana päivänä Fugessa tarpeellisessa jalkahoidossa, riittää raapiutuneissa säärissäni hämmästeltävää...). Sitten ihmetellään joen vastarannoilla mikä olisi seuraava siirto. Ei auta muu kuin kiivetä jyrkkää joen törmää nelivedolla ylös, ja mitäpä penkereen päältä löytyykään - heinikkoinen polku, joka vie parin sadan metrin päähän varsinaiselle helppokulkuiselle ylityspaikalle. Tunne vaihtelee tyhmyyden ja sankaruuden välillä...


Joen varrella on talvesta huolimatta kaikenlaista kasvillisuutta. Tiettävästi myös risiiniä, mutta sitä en tunnista tähän aikaan vuodesta (eikä tee mieli maistaa...). Mandariinit ovat todella happamia, jonkinlaisia alkumandariineja.

Retken paras osa on nyt edessä. Ruohikkoinen polku alkaa pikku hiljaa nousta järven vierustaa pitkin, välillä jyrkemmin ja välillä loivemmin. Sää suosii ja näkymät ovat hienot!

Pienistä alkuhankaluuksista huolimatta käpyilyä ei esiinny kuin rinkkaan kiinnitettynä.

Kun seutu alkaa taas muuttua asutuksi, tulee näkyviin kauniisti pengerrettyjä oliiviviljelmiä.

Retki päättyy Pyhän Mikaelin  luolatemppeliin, josta on kolmisen kilometriä tietä pitkin takaisin kaupunkiin. Kyseessä ei ole mikään vanha keksintö, vaan kylän nuoriso osoitti kiitollisuuttaan rakentamalla temppelin 70-luvulla, kun kaupunkiin saatiin juhlatila jossa saattoi mm. katsella TV:tä ja tanssiakin. Tätä tapahtumaa juhlistetaan edelleen vuotuisella kulkueella. Pysti tien varressa on vieläkin tuoreempaa tekoa.

Retken jälkeen maistuvat tietysti tapakset hyvin paikallista tunnelmaa tulvivassa baarissa. 4 tapaa, viinilasi, vesipullo ja kahvi köyhdyttävät kohtuulliset 9 euroa!

Yhteenvedon paikka!

Kävelty: 29.12.2016

Nousua ja laskua: 300 metriä. On reittinä haastavampi kuin numeroista voisi päätellä.

Tähdet: *****

Huomattavaa: vaikeakulkuisen alun vuoksi kunnolliset vaelluskengät. Kun Rio Verden yli on päässyt, loppumatka on ihan leppoisa kävely hyvällä tiepohjalla

Eväät: Kylässä on 4-5 ravintolaa / tapaspaikkaa, tosin nyt vain pari oli niistä auki.