Aurinkorannikon patikkablogi 22: Casaresin kylästä hanhikorppikotkien vuorelle

Andalusialaiset valkoiset kylät ovat kuuluisia kauneudestaan, mutta Casares saattaa olla niistä kaunein. Noin 6000 asukkaan kylä on saanut todennäköisesti nimensä Julius Caesarin mukaan, joka perusti kylän parantavien lähteiden lähelle (patikka 18 roomalainen kylpylä, Banos de la Hedionda). Joidenkin mielestä nimi on tosin saanut alkunsa arabiankielisestä sanasta Caxara, linnoitus.

Casaresin maisemaa hallitsee kukkula, jolla sijaitsevat arabimuurien ja -linnan rauniot.

Autolla saapuvan on hyvä aloittaa patikka kaupungin eteläpuolella mäellä sijaitsevalta parkkipaikalta, josta aukeavat upeat maisemat pohjoiseen kylän yli. Parkkipaikan vasemmalta reunalta johtavat portaat alemmalle tasolle, josta on edelleen hyvä ihailla kaupungin maisemaa. Tämän tason oikealta puolelta laskeutuvat edelleen portaat aukiolle, joka toisesta päästä lähtee keskustaan johtava Calle Fuente. Pian saavutaankin vilkkaalle keskusaukiolle. On pyhäinpäivä, ihmiset kulkevat pyhäpuvuissa kukkia kanniskellen.

Matka jatkuu pohjoiseen päin Calle Carreraa pitkin, ja pian ohitetaan bussiasema jonne bussi saapuu Esteponasta kahdesti päivässä - ei kovin kätevää patikoijalle. Matka jatkuu T-risteykseen, josta käännytään vasemmalla Gauchiniin johtavalle tielle. Ravintola Venta el Miradorin jälkeen hylätään autotie ja lähdetään ennen puron uomaa kiipeämään oikealle ylös betoniluiskaa. Mäkeä noustaan ohittaen suljetut verkkoaidat, ja pian tiestä erkanee vihreä-valkoisella maalilla merkattu polku. Polku kääntyy jyrkästi oikealle melkein heti risteyksen jälkeen ja alkaa retken työläin osuus, pitkä ja hikinen nousu metsän keskellä kohti pohjoista. Hiljalleen laakson appelsiini- ja muut viljelmät katoavat puiden taakse.

Ensimmäiset appelsiinit kypsyvät loppusyksystä.

Casares on jäänyt jo taakse.

Ensimmäiset hanhikorppikotkat pyörivät kiinnostuneina ja seuraavat vaeltajaa - mitähän ne oikein haluavat...

Menkääs nyt korpparit siitä muualle.

Vajaan tunnin kuluttua 500 metrin nousu lopultakin päättyy, ja saavutaan rappeutuneelle vuoristomajalle Albergue Crestellinalle. Täällä on oiva hetki avata eväspussi ja ihailla maisemaa katoksen varjossa istuskellen, On aika lämmintä, vaikka marraskuu onkin jo alullaan.

Retkeilymajalta lähtiessä on hyvä poiketa polulta ja lähteä selvästi viitoitetulle näköalapaikalle Mirador de Cosalba. Maisema on henkeäsalpaavan hieno. Gibraltarin kallio siintelee edessä.

Gibraltar siintelee edessä.

Miradorilta palataan takaisin retkeilymajalle, ja lähdetään suuntaamaan pohjoiseen hyväpohjaista, hiljalleen nousevaa hiekkatietä pitkin.

Noin kolmen vartin jälkeen on aika hylätä merkitty reitti ja lähteä nousemaan Hanhikorppikotien vuorelle lähes kilometrin korkeuteen, Cerro de las Chapas. Tämä osa retkestä on vaikeakulkuinen - tarvitaan tukevat varrelliset vaelluskengät, mielellään pitkälahkeiset housut piikkipensaiden vuoksi. Sumuisella tai sateisella säällä ei kannata edes yrittää, eksymisen riski on todellinen.

Alkuun polku kulkee leveänä ylös, mutta kapenee hiljalleen piikikkäiden pensaiden reunustamaksi uomaksi. Saavutaan ruohikkoiselle tasanteelle, minkä jälkeen vuorta ylös seuraileva lammaspolku on merkitty harvakseen kivikasoilla. Täällä pitää olla käsitys minne on menossa ja näkyvyys sinne, muuten ei varmastikaan löydy tietä ylös eikä etenkään takaisin.

Maisemat ylhäältä vuorelta ovat vaivan arvoiset

Reitti ei ole kovin selkeä, ja osin umpeen kasvanut. Jos kuvan suurentaa, voi erottaa toistakymmentä korppikotkaa,

Privaatteja lentonäytöksiä käydään antamassa, kauniisti ajateltuna.

Hanhikorppikotkat ovat uljaita lintuja, joiden siipien väli on noin 250 cm ja paino toistakymmentä kiloa. Espanja on niiden kultainen maa, jossa ruokinnan avulla pesivien parien määrä on noussut noin 30.000:een eikä lintu ole uhanalainen. Niitä esiintyy myös yksittäisinä Portugalissa, Italiassa, Bulgariassa ja Kyproksella. Suomeenkin asti on harhautunut muutama yksilö. Selviämistä lienee edesauttanut, että hanhikorppikotkan kynsien muoto ei anna sille mahdollisuutta saalistaa liikkuvia kohteita - se vain puhdistaa maiseman raadoista.

Joudun kuitenkin sanomaan korppareille pikaiset näkemiit, sillä kilometrin korkeudessa sama tuuli joka puhalsi lämpöisenä laaksossa alkaa olla hyytävä, eikä kiinnosta ajatus jäädä pimeässä etsimään reittiä alas piikkipensaiden ja rotkojen halki.

Paluumatka on leppoisa betonoitua/hiekkaista tietä pitkin. Kuorittuja korkkitammia on paljon reitin varrella.

Lopulta siintää taas paluumatkalla Casaresin kaupunki.

Loppumatkasta saavutaan samaan T-risteykseen josta käännyttiin alas; nyt ei tarvitse kääntyä kaupungin keskustaan vaan voi jatkaa matkaa suoraan parkkipaikalle. Parkkipaikalla tapaan vielä Almeriasta visiitille tulleen espanjalaiskolmikon, joille lähden esittelemään uudelleen kaupunkia... alkeellisellakin espanjalla alkaa pärjätä, kun on tahtoa.

Yhteenveto!

Alussa tiukka ja hikinen nousu, sen jälkeen leppoisaa kävelyä hyvää tietä pitkin jos ei halua lähteä Korpparivuorelle. Jos sinne lähtee, retken luonne muuttuu täysin erilaiseksi.

Aurinkorannikon patikkablogi 21: Suomalaisesta kaupunginosasta Mijasiin ja takaisin

Tarkka reittikuvaus blogin lopussa.

Marraskuu tekee tuloaan, mutta Aurinkorannikolla päivät ovat vielä kesäisen helteisiä. Syksystä kertovat lähinnä poikkeuksellisen rajut ja arvaamattomat sadekuurot, jollainen sai esimerkiksi Rondan kaupungin viime viikolla veden valtaan ja aiheutti mittavia vahinkoja kuuluisalle arabialaiselle kylpylälle. Vanha silta onneksi kesti tämänkin vesiryöpyn.

Lämpötilojen kivutessa päivällä yli 25 asteeseen on hyvä lähteä liikenteeseen heti aamun koittaessa! Tämä patikka vie Fuengirolan keskustasta Los Pacosin suomalaiskaupunginosan kautta Mijasin kukkuloille, ja toista reittiä takaisin alas.

Fuengirola heräilee

Retki on helppo aloittaa Bolichesin asemalta, josta matka suuntautuu Los Pacosin suomalaiskaupunginosaan.

Hieman Fuengirola-triviaa. Kaupungissa on noin 80.000 asukasta, joista 40 % ei-espanjalaisia. Näistä noin 5.000 on suomalaisia, ja koko Aurinkorannikon alueella suomalaisia asuu suunnilleen 25.000. Tällainen porukka jo näkyy!

Avenida de Finlandian varrella on runsaasti suomenkielisiä palveluita. Koululaiset kiiruhtavat koulupäivää aloittamaan, espanjalaiset koulupuvuissaan ja suomalaiset hieman vapaamuotoisemmin.

Kaupasta saa tuttuja tuotteita.

Voi lähettää vaikka faksin.

Pacosista matka jatkuu Mijasin suuntaan moottoritie ylittäen. Hiipuva kuu luo matkaan hieman mystistä tunnelmaa.

Kuunlasku

Matka jatkuu loivaa ylämäkeä pitkin kohti Mijas-vuorta. Mielenkiintoista nähtävää riittää.

Koiraa voi tietysti ulkoiluttaa näinkin.

Vasemmalla Mijasvuori, oikealla Antennivuuori (näiden välinen matka blogi 10).

Fuengirolaan aukeaa komea näkymä

Osaapa taivas olla sininen.

Saapuminen asuinalueelle "Las Lomas de Mijas", jossa kaikki kadut on nimetty kuuluisten taiteilijoiden mukaan. Matka jatkuu Calle Goyaa ja Picassoa pitkin, kunnes saavutaan valtatielle A387. Tästä laskeutuu pian tie länteen, ja tie vie ylös Mijasin kylään, jossa on hyvä pitää huoltotauko jossain keskusaukion baareista. Espanjalaiseen tapaan klo 11 on tarjolla vasta aamiaista, kuka hullu nyt niin varhain lounasta söisi.

Tortilla espanol maistuu hyvin kipuamisen jälkeen.

"Lounas"tauon jälkeen matka jatkuu Mijasin kylän halki Benalmadenaan vievälle tielle A368, kunnes noin kilometrin jälkeen tulee kyltti oikealle alas "Almaneces San Anton". San Anton on 1700-luvun erakkoluostari, joka on auki kerran vuodessa 17. tammikuuta pyhiinvaelluspäivänä. Koiraihmisiä ilahduttanee tieto, että alueella on myös kokonaan koirille omistettu pyhättö.

Koirien oma temppeli

Matka jatkuu mutkittelevaa soratietä pitkin. Maisemat sekä alas Fuengirolaan että ylös Mijasiin ovat huikaisevat.

Hyvästit Mijasille, joka on useiden aikaisempien ja varmaan tulevienkin retkien risteyskohta.

Pikkuhiljaa laskeudutaan kohti Fuengirolaa, kunnes aidan takaa kuuluu selvää suomen kieltä -  tänne onkin perustettu suomalainen Frisbee-golf rata.

Aikainen lähtö palkitsee, paluu Fuengirolaan on jo ennen kahta ja hyvin ehtii vielä osallistua Aurinkorannikon Marttien kokoukseen ja sen jälkeen käydä tsekkaamassa, mitä Aurinkorannikon Martat puuhaavat tien toisella puolella.

Mukava päiväkävely hyväpohjaisia teitä pitkin! Jos näin pitkä patikka ei kiinnosta, voi hyvin ottaa bussin 121 Benalmadenasta / 122 Fuengirolasta ja kävellä reitin vain toiseen suuntaan.

Vesipullo ja pientä naposteltavaa hyvä ottaa mukaan. Lenkkareilla pärjää mainiosti. Huimauspaikkoja ei ole.

Reittikuvaus Fuengirola-Mijas

Boliches-asemalta lähdetään "junakatua" pitkin itään, kunnes tulvavesiuoman jälkeen käännytään vasemmalle Avenida de Finlandialle. N-340 tien alituksen jälkeen Avenida de Finlandia kääntyy oikealle ja jatkuu kunnes muuttuu Avenida Los Pacosiksi. Eteenpäin kunnes vasemmalle lähtee Camino de la Cantera. Tie muuttuu lopulta soratieksi, ja tulee risteys josta käännytään vasemmalle sillan yli. Oikealle lähtevä haara on paluutie. Sillan jälkeen heti oikealle, ja moottoritien ali tunnelista. Tunnelin jälkeen jyrkkä oikea, ja seurataan betonoitua tietä kohti Mijas-vuorta. Ohitetaan tienhaara "Finca Oma". Tullaan haaraumaan jossa kasvaa kolme eukalyptusta; edelleen koilliseen kohti Mijasia. Ohitetaan talo jossa valkoinen kupoli, pian vastaan tulee oikealla sypressiaita. Siitä vasemmalle punavalkoiset portaat ylös ja tullaan Goya-kadulle. Oikealle ja suoraan neljän tien risteyksestä. Tie muuttuu Picasso-kaduksi. Tullaan palmuliikenneympyrään, josta ylös vasemmalle, Pian tullaan vilkasliikenteiselle A387 tielle. Tietä ylös puolisen kilometriä, kunnes kyltin Santa Rosa kohdalta laskeudutaan alas länteen, siitä mäkeä oikealle ylös. Vastaan tulee puolikaaren muotoinen valkoinen talo, jonka alapuolelta noustaan mäki ylös ja tullaan parkkialueelle. Suoraan alueen läpi ja vasemman puoleiset portaat ylös niin ollaan Mijasin keskusaukiolla.

Reittikuvaus Mijas-Fuengirola

Mijasin aukiolta lähdetään kaupungin läpi itään ja huoltoaseman kohdalta valitaan tie A-368 Benalmadenaan. Tätä tietä kävellään noin kilometri, kunnes oikealle tulee kyltti Almacenes San Anton. Tätä tietä kävellään puoli kilometriä alas erakkoluostarille joka ohitetaan vasemmalta ja jatketaan mäkeä alas. Vasemmalla on osittain luolan sisään rakennettu valkoinen talo; sen ohi ja pian tulee risteys "Calle Osunilla", josta käännytään vasemmalle kohti komeaa kallioseinämää. Seuraillaan tietä verkkoaitaa myöten, oikealle jää erikoinen rotkon reunaan rakennettu talo jonka erottaa jyrkänteestä alaosastaan iloisen punainen tolpparivistö. Ohitetaan keskellä tietä kasvava komea johanneksenleipäpuu, saavutaan kolmen tien risteykseen josta lähdetään vasemmalle kohti harjanteella näkyvää autiotaloa. "Paavin laakson" merkkinä oikealla näkyy komeita sypressejä. Autiotalon jälkeen saavutaan risteykseen jonka oikea haara vie umpikujaan, vasemmalle kääntyessä ylitetään puron uoma. Uomasta heti oikealle, laskeudutaan soratielle josta käännytään oikealle ja noustaan takaisin päin ylös puron uomaan ja siitä mäkeä ylös vasemmalle, Vasemmalla ilmaantuu näkyviin frisbee-golfkenttä. Tästä ohi neljän tien risteykseen, josta jatketaan suoraan leveää soratietä pitkin, ei oikealle hevostilalle "Rancho la Paz". Pysytään päätiellä kunnes saavutaan moottoritien ylittävälle sillalle. Siitä suunnataan oikealle lounaaseen, ohitetaan Avoimien käsien kyläkirkko "Manos Abiertos" ja pian tämän jälkeen tullaan sillalle josta reitti haarautui aikaisemmin ylös Mijasia kohti. Palataan Fuengirolaan Pacosin läpi.

Aurinkorannikon patikkablogi 20: Kilpajuoksua aurinkoa vastaan Sierra Nevadassa

Heinä- ja elokuu ovat huonoimpia (lähes mahdottomia) patikkakuukausia Aurinkorannikolla armottomasti paahtavan auringon vuoksi. Herää ajatus, voisiko kuumuuden selättää siirtymällä Sierra Nevadan paremmin hiihtokeskuksena tunnetulle alueelle tekemään vilpoisemmissa olosuhteissa patikkaretkiä alueella, jotka talvella ovat lumen alla.

Alpujarrasin alueen kylät sijaitsevat yli kilometrin korkeudella Sierra Nevadan etelärinteellä. Elinvoimaiseksi ne tekee sulavasta lumesta valuva vesi, joka tekee kaikenlaisen viljelyn mahdolliseksi ympäri vuoden muuten rutikuivalla auringon paahtamalla alueella.
Aurinkorannikolta lähtiessä auton lämpömittari näyttää 28 astetta. Olen suunnitellut patikan myöhäiseen iltapäivään ja iltaan, jotta viileydestä ja vuorten taakse katoavasta auringosta saisi irti parhaan hyödyn. Tämä onnistuu vain osittain... Ferreirolan kylän parkkipaikalle saapuessa lämpömittari näyttää 34 astetta. Näin etelässä vuoriston viilentävä vaikutus puuttuu, eikä merikään viilennä. On todella kuuma.

Ferreirolan kylä on nukahtanut iltapäivän kuumuuteen. Muutama kissa ja koira juoksentelevat muuten autioilla kaduilla.

Ensimmäistä kertaa näillä retkillä tulee mieleen, että kannattaisikohan suunnitelmasta luopua. Voi olla aivan liian helteistä retkeilylle. Ajatus kuitenkin häviää mielestä - tännehän ei ole tultu kääntymään. Puoli litraa 4 litran vesivarastosta hörppäyksenä ja matkaan vain.

Reitti suuntautuu kylästä itään päin vievälle polulle. Eksymisen mahdollisuutta ei juuri ole. Alkumatkalle osuu lähteitä, joissa on mukava kastaa itsensä päätä, paitaa ja housuja myöten. Kuivaa on minuutissa.

Täällä kannattaa kastella itsensä kokonaan.

Reitti jatkuu sillan jälkeen vasemmalle johtavasta tienhaarasta patikkaoppaan mukaan. Oikea valinta on kuitenkin vasta kolmas haarauma, kaksi edellistä johtavat hikisen nousun jälkeen aidatulle pihalle. Ei taida tulla helppoa.

Alkumatkasta pihoista löytyy heppoja, jotka havaitsee vasta hirnahduksesta pensaitten läpi.

On myös restauroitu Trance, kivinen terassi jossa jollain tavoin eroteltiin vilja kuoristaan... kielitaito loppuu...

Era del trance, jotenkin ymmärrän että tämä tasanne liittyisi viljan tuotantoon.

Oikea tienhaara löytyy, ja matka jatkuu polkua pitkin korkeammalle Busquitar kylän läpi. Jälleen muutama eksyminen, ja alkaa tulla huoli ehtiikö takaisin valoisana aikana. Patikkaopas kertoo jäljellä olevaksi matka-ajaksi kolme tuntia, ja juuri sen verran on aikaa auringonlaskuun. Usein oppaat ovat hiukan optimistisia matka-ajan suhteen.

Kylän jälkeen laskeutuminen vuolaana virtaavan Rio Trevelez-joen ylittävälle sillalle.

Rio Trevelez virtaa aivan liian vuolaana, jotta sen reunalla uskaltaisi kastautua.

Sitten on vuorossa hyvä ja huonoja uutisia. Hyvä uutinen on se, että seuraava etappi on näkyvissä. Huono on se, että tiedossa on todella pitkä ja hikinen nousu kivikkoa pitkin. Ajoittain pysyn polulla, mutta se katoilee ja sitten menee vuorikiipeilyksi. Puolet vedestä juotu ylhäällä. Uskaltaakohan purojen vettä juoda?

Tuonne sitten vaan.

Joskus tämäkin nousu päättyy, ja seuraa yllättäen kevyt kävely asvaltoitua ajotietä pitkin. Korkeuden huomaa siitä, että monet kukinnot ovat täällä vasta parhaimmillaan. Ilma tuoksuu aivan metsämansikoilta, vaikka sellaisia ei olekaan näkyvissä.

Silmiä hivelevää. Alempana kukat ovat jo kukkineet, ja maasto alkaa olla palaneen karua.

Tieosuuden jälkeen seuraa laskeutuminen takaisin jokisuistoon. Ystävällinen paikallinen tulee vastaan ja tarjoaa yösijaa, jos oikein ymmärrän niin hän arvelee valoisan ajan loppuvan kesken ennen määränpäätä. "Encantado" "Mucho gusto". "Como te llamas?" "Me llamo Jukka.". Tai jotain sinne päin. Ei mennyt espanjan opiskelu talvella hukkaan, Minulle esitellään mahdollinen makuusijakin mutta päätän yrittää kuitenkin autolle valoisaan aikaan. Ihan kivan näköistä olisi ollut, vähän kaduttaa kun polku viettää jyrkästi alaspäin ja jalat alkavat krampata. Olisi pitänyt ottaa matkaan jotain urheilujuomaa eikä pelkkää vettä, selvästi elimistö kaipaisi suolaa ja sokeria. Mäenrinteessä ovat  arabialaisten rakentaman kylpylän rauniot, joista ei ole juuri mitään jäljellä. Roomalaiset osasivat homman  paremmin (patikka 18).

Jossain täällä oli arabien rakentama kylpylä.

Lopulta polku kuitenkin laskeutuu takaisin joen varteen ja jo toisen hylätyn myllyn luokse.

Jokivarsien myllyt ovat olleet tärkeä elinkeino, mutta nyt ne ovat järjestään hylätyt. Osa on kunnostettu vapaa-ajan asunnoiksi, mutta valtaosin ne ovat raunioituneet.

Onneksi ilta viilenee; kramppaavilla jaloilla hieman tuskainen nousu ylös rinnettä, mutta ajan vähyys motivoi. Kylälle palatessa aurinko on jo kadonnut näkyvistä, mutta tien erotti vielä sinistä taivasta vasten. Aika heittää hyvästit vuoristolle, jossa melkoinen kontrasti tulee vielä lumihuippuisista vuorenlaista ja trooppisesta helteestä alempana.

Mahtaakohan tuo lumi ollenkaan sulaa...

Yhteenveto.

Kuuma mutta kiinnostava retki. Sesonki lienee huhti-toukokuussa ja taas syys-lokakuussa ennen hiihtokautta. Nyt meni aika lailla mukavuusalueen ulkopuolelle.

Kauden 2017-18 blogit loppuvat tähän, syksyllä ilmojen viilennyttyä uusin voimin!

Aurinkorannikon patikkablogi 19: sähköpyörillä halki Andalusian

Pyöräilty 9.4. - 14.4.2018

Tällä retkellä patikointi vaihtuu sähköisiin maastopolkupyöriin, ja alkaa huima kuuden päivän mittainen kierros ympäri Sierra de las Nieves (lumiset vuoret) luonnonpuiston. Muutenkin ikimuistoiseen retkeen tuo oman haasteensa aivan poikkeuksellisen kylmä ja sateinen sää ollakseen sentään Andalusian huhtikuu!

Retkemme järjestäjänä toimii suomalainen sähköpyörämatkanjärjestäjä Happy eBikers, ja toimimme eräänlaisena koeryhmänä, miten hieman varttuneemmat pyöräilijät selviävät matkaan ja tekniikkaan liittyvistä haasteista.

Päivä 1. Casarabonela – Ronda n. 53 km, 1260 nousumetriä ja 1000 laskumetriä

Aamu valkenee koleana Casarabonelan kylässä, jonka kapeat kadut haastavat autoilijaa. Pienten eksymisten jälkeen löydämme kuitenkin tapaamiseen parkkipaikalle, jossa pyörämme odottavat varusteineen. Retkipakettiin kuuluvat sähkömaastopyörät, pyörälaukut sekä navigaattorit joihin  on ohjelmoitu kunkin retkipäivän reitti hotellille saakka. Pyörien ja navigaation tekniikkaa käydään läpi aamukahvilla  ennen kuin päästään aloittamaan kuuden päivän mittainen vaellus.

Nelihenkinen seurueemme matkaan lähdössä.

Casarabonelan kylä sijaitsee vehreiden laaksojen, hedelmätarhojen ja jylhien vuorten keskellä. Retkemme alkaa melko tiukalla nousulla ylös kukkulalle. Nousu sähkön avustamana sujuu kuitenkin helposti sen jälkeen, kun viimeinenkin pyöräilijä huomaa kytkeä ajokkiinsa sähköt päälle. Oliivilehtojen keskellä pyöräillään mäkiä ylös ja alas El Burgon kylään, missä tapahtuikin retkikunnan ensimmäinen hajaantuminen - tämän jälkeen sovittiin entistä tiukemmin, että risteyksistä ei kuljeta ohi ilman kaikkien neljän paikallaoloa. Navigaattori on mukana vain kahdessa pyörässä.

Tauko pidetään El Burgon ravintola Restaurante Casa Pepessä. Akuissa näyttää olevan riittävästi virtaa loppupäivää varten joten niitä ei ladata; tämä osoittautuu arviointivirheeksi retkeen painavimman kuljetuksen osalta.

Pyörille löytyy aina suojainen taukopaikka ja latauspiste jos sellaista ymmärtää pyytää.

El Burgosta lähdettäessä tullaan Sierra de las Nievesin luonnonpuistoon. Matka jatkuu ylös hyvää leveää asfalttitietä. Jyrkässä ja pitkässä nousussa akku alkaa kulua huolestuttavaa vauhtia... Mirador del Guarda Forestalin näköalapaikalla on näyttäviä kalliomuodostelmia sekä jonkinlainen metsänvartijapysti.

.
Matka jatkuu vielä 10 km ylämäkeen ennen kuin saavutaan Puerto del Vientoon (suom. tuulen satama) 1061 m korkeuteen.  Keli alkaa muuttua nousun myötä karskimmaksi, ja 1000 metrin kohdalla hyinen tuuli tuo mukanaan kookkaita ja kivuliaita rakeita. Onneksi on kypärät ja suojalasit kasvoilla! Aivan lakikorkeudessa sattuu sitten se mikä oli pelättävissäkin, akkuni simahtaa nollille. Onneksi lähes koko loppumatka on laskettelua Rondaan saakka - pienetkin nousut ovat raskaalla sähkömaasturilla tukalia.

Ronda on varmaan kuuluisin Andalusian valkoisista kylistä (pueblos blancos), 120 m syvä el Tajo -rotko ja rotkon ylittävä 1700- luvulla rakennettu silta antavat kaupungille dramaattisen ilmeen.  Tästä kuitenkin enemmän aikaisemmassa blogissa - nyt tyydytään ihailemaan hetki siltaa hyisen viileässä illassa, ja illallisen jälkeen alkaa valmistautuminen seuraavaan retkipäivään, joka uhkaa olla kostea ja kylmä.

Rondan silta ilahduttaa silmää joka visiitillä.

Päivä 2. Ronda – Ubrique n. 55 km, 520 nousumetriä ja 930 laskumetriä

 Hotellihuoneen kylppäriin eksynyt torakka on tuonut yöpymiseen hieman draaman kaarta, eikä koleana valkeneva aamu ala ihan virkeimmissä merkeissä. Aamiainen on tyypillinen espanjalainen ja sisältää lähinnä maitokahvia sekä leipää ja marmeladia - näillä eväillä sitten matkaan. Rondasta lasketellaan pitkää alamäkeä pitkin välillä hieman hirvittävää vauhtia kunnes päästään Grazaleman luonnonpuiston puolelle. Sään pysyessä vielä poutaisena ehtii ihailla tien vieressä kuorittuja korkkipuumetsiä.

Oikealla vuorenrinteessä siintää Andalusian valkoisista kylistä Grazalema. Nyt sadepilvet kuitenkin ajelevat uhkaavasti päälle ja pyöräilijöidenkin voimat alkavat hiipua, joten päädytään lataamaan sekä pyörät että polkijat ravintola Ruralissa. Henkilökunta on todella innostunut sähköpyöristä ja juoksee etsimään niille latauspistettä. Neljän sähköpisteen jakaja osoittautuu hyväksi matkavarusteeksi. Aikamme kuluksi laskemme, että akun lataaminen täyteen maksaa sähköä noin 20 sentin edestä.

Grazalema. Sadetta ei voi enää väistää...

Lomalla on tunnetusti hyvä ladata akkuja!

Baarissa vallitsee mukava paikallinen tunnelma.

Huoltotauolla tapahtuu väistämätön - alkaa kylmä rankkasade, joka sitten kasteleekin koko loppupäivän. Saavutaan uneliaaseen Villaluenga del Rosarion kylään, jossa tehdään maailmalla palkittuja Queso Payoyo –juustoja. Sateessa ei kuitenkaan huvita pysähtyä juustoja maistelemaan, vaan lasketellaan alas 8 km kiharaista tietä Ubriqueen - jälleen yksi Andalusian yhdeksästätoista
valkoisesta kylästä, kuuluisa nahkatuotteistaan. Nyt ei kuitenkaan tutustuta kylään, kun on kova paine saada kuiviksi retkivarusteet varsin retkeilymajatyyppisissä olosuhteissa!

Saakohan nämä kaikki kuivamaan huomiseksi...

Päivä 3. Ubrique – Benarraba n. 56 km, 1300 nousumetriä ja 1100 laskumetriä

Aamun alkajaisiksi pyöräillään parisataa nousumetriä mäen päälle ja rullaillaan Sierra de Grazalenan luonnonpuiston viertä.

 

Korkkipuut ovat taas näyttäviä.

Saadaan viileähkö mutta miellyttävä retkipäivä. Kauniit korkkimetsät reunustavat tietä. Nähdään myös yhden pyöräilijän hurja kuperkeikka, kun painava pyörä eksyy tien poskeen ja kaatuu aiheuttaen pyöräilijän kierimisen alas ruohikkoista rinnettä, pää metrin päähän isosta kivestä ja piikkilanka-aidasta. Jossain kohdassa moinen vahinko olisi ollut kohtalokas, mutta nyt selvittiin parilla naarmulla ja säikähdyksellä. Tarkkana pitää olla.

Kuperkeikan siivittämänä vauhti kiihtyy, ja syystä tai toisesta kärkipyörän navigaattori lakkaa toimimasta. Niinpä opastettu risteys El Colmenarin kylään jää kahdelta ensimmäiseltä pyörältä havaitsematta kun taas kaksi viimeistä kääntyy merkitylle reitille. Harhautumisesta selvitään kuitenkin pienin harmein, lounasta syödään ja akkuja ladataan eri kylissä, ja illaksi saavutaan jälleen hienolla loppulaskulla Benarraban kylään, jonka hotelli yllättää hiemolla sijainnillaan, kauniilla huoneilla ja erinomaisella illallisella. Huoneen terassilta kelpaa ihailla todella näyttävää näkyä kohti huomista retkeä.

Päivä 4. Benarraba – Juzcar n. 34 km, 1200 nousumetriä ja 1100 laskumetriä

Lyhyempi pyöräilypäivä kuin aikaisemmat, mutta tasaisia kohtia ei matkalle osu - koko ajan ollaan menossa mäkeä ylös tai alas. Benarraban aamu valkenee miellyttävänä ja puolipilvisenä, mutta iltapäivästä alkaen on jälleen luvattu rankkaa sadetta joten aamiainen syödään ja matkaan lähdetään mahdollisimman varhain. Alkajaisiksi lasketaan muutama kilometri alas joen rantaan pikkutietä pitkin, paikoin tiukkaa alamäkeä. Jarrulevyt alkavat hehkua punaisina ja tulikuumina. Jarruja jäähdytellään vähän väliä ja ihaillaan komeaa maisemaa.

Maisemaa kelpaa ihailla samalla kun antaa jarrujen vähän jäähtyä.

Reitti nousee ja laskee kauniissa maisemissa jyrkkiä mäkiä pitkin. Sateisen kesän tiimoilta joissa on runsaasti vettä, jota valuu paikoin tiellekin. Paras nostaa välillä kengät ylös jos haluaa selvitä kuivin jaloin!

Toivottavasti tässä ei ole kovasti vettä eikä pohjalla syviä kuoppia...

Pikku hiljaa sateen alkaessa ripotella näkyykin jo päivän maali, sininen kylä Juzcar.

Yksi Andalusian valkoisista kylistä onkin nykyään sininen.

Sony Picture maalautti 2011 kaikki kylän talot sinisiksi mainostaakseen Smurffit –elokuvaa. Tarkoitus oli maalata talot takaisin valkoisiksi, mutta kyläläiset huomasivat Smurffikylän maineen tuovan turisteja ja päättivät pitää talot sinisinä. Näyn estetiikasta voi olla montaa mieltä, mutta mielenkiintoinen näky kylä todellakin on. Smurffiteema on tietysti vahvasti esillä kaikkialla.

Pyörästäni loppuu tällä kertaa virta Smurffipatsaan kohdalla noin 200 metriä ennen hotellia. Taluttamiseksi menee viimeinen ylämäki...

Teretuloa smurffilaan!

Vähän psykedeelistä, kyllä

Lounaaksi-smurffilettuja!

Hotellimme Bandolerosin omistajakokki on hankkinut kannuksensa Lontoon fine dining –ravintoloissa, hänen erikoisosaamistaan ovat kuulemma liha-ateriat ja jälkiruuat. Tihentyvässä sateessa jokin menee kuitenkin tänä iltana kommunikaatiossa pieleen, ja isäntäväki suhtautuu kumman nihkeästi märkiin pyörävieraisiinsa. Alkaneen myrskyn tiimoilta kylästä katkeavat ensin sähköt ja sittemmin myös kännykkäyhteys, ulkomaailmaan joten odotuksiin nähden vaatimaton illallinen syödään otsalamppujen valossa.

Mitähän lautasella mahtaa olla...

Päivä 5. Juzcar – Tolox n. 56 km, 1450 nousumetriä ja 1780 laskumetriä

Etukäteen ajateltuna raskain pyöräilypäivä Sierra de las Nieves-luonnonpuiston halki valkenee, tai oikeastaan ei valkene, rankan sateen huuhtomana. Aamiaisella päivän suunnitelma hahmottuu: ei ole daameille sopiva pyöräilypäivä, vaan pyydämme matkanjärjestäjän hakemaan leidit pakettiautolla pyörineen suoraan seuraavaan kohteeseen. Miehet lähdemme nousemaan sateisia rinteitä kohti Nievesin puistoa. Bonuksena järjestelystä on ainakin se, että saamme matkaan täyteen ladatut vara-akut toisista pyöristä.

Smurffikylä kastuu taas kunnolla.

Toisessa tilanteessa matkalta olisi saanut upeita kuvia kauniista jylhistä rinteistä. Nyt käy kuitenkin niin, että vesisade taukoaa vain hetkeksi - nimittäin kun alkaa sataa lunta.

Kiva lumisade Andalusian huhtikuussa.

Jäätäväksi kylmenneen ilman seurauksena pyöräily alkaa olla viluista hommaa, etenkin kädet kohmettuvat ja iPhone sammahtaa kuten niille kylmässä tuppaa käymään. Kuvaaminen siis jää. Pakko pysähtyä 10-15 minuutin välein heiluttelemaan sormiin vähän tuntoa takaisin.

Ei tämä silti ihan kurjaa ole - edessä on tolkuttoman pitkä alamäki kapeaa ja kivistä polkua pitkin, oikealla välillä satojen metrien pudotus alas, polulla valuva vesi estää kunnollisen näkyvyyden polun uriin ja kiviin. Homma alkaa tuntua aika vaaralliselta, mutta oikeastaan samalla hauskalta ja haastavalta varsinkin kun päästään taas lämpöasteiden puolelle. Adrenaliiniakin virtaa sen verran suonissa, että veri alkaa taas kiertää, ja Toloxin kylään saapuminen sateen pikku hiljaa tauotessa on oikeastaan hienoinen pettymys. Tätä tietä olisi lasketellut pidempäänkin!

Loppupäivä menee sitten lämpimässä suihkussa ja varusteita kuivatellessa, retkiväsymystä alkaa selvästi olla ilmassa.

Päivä 6. Tolox - Casarabonela 22 km, 650 nousumetriä ja 530 laskumetriä 

Uusi päivä kaiken muuttaa voi. Viimeiselle retkipäivälle sää on täysin muuttunut, aurinko paistaa lämpimästi heti aamusta alkaen ja tunnelma alkaa taas kohota. Edessä on rauhallinen retkipäivä ja aikaa on pitää runsaasti taukoja maisemia ihaillen. Noustaan viini- ja oliivilehdojen keskellä kulkevaa pientä polkua ylös, nyt kelpaa ihailla lumen eilen vuoraamaa Nieves-vuoristoa. Maisema tuo jossain määrin mieleen Himalajan.

Tuolla ylhäällä oltiin eilen!

Kahvitauko pidetään (jälleen) kauniissa Alozainan kylässä.

Vuorossa onkin enää poseerausta maalaismaisemissa.

Iltapäivällä saavutaan takaisin lähtöpisteeseen Casarabonelaan, jossa luovutetaan varusteet ja siirrytään autokyytiin vähän haikein mielin.

Haasteita lähdettiin hakemaan, ja niitä saatiinkin sopivassa määrin! Ikimuistoinen reissu. Hyvin kuitenkin pärjäsimme, joskin kauniissa säässä matka olisi toki ollut helpompi. Tällaista matkaa voi suositella kenelle hyvänsä maastopyöräseikkailusta kiinnostuneelle. Pyörät toimivat koko matkan hyvin, joskin naisten toivelistalla olisivat olleet hieman matalarunkoisemmat ja helpommin käsiteltävät kulkupelit.

Ei jää viimeiseksi sähkömaastopyöräretkeksi!