Aurinkorannikon patikkablogi 6: mantelinkukkapatikka pyhimyskalliolle

Tämä Pizarran kaupungista lähtevä patikka sisältää hienoja panoraamamaisemia ja vaikuttavan lakipisteen El Santo -pyhimyspatsaalla 450 metrin nousun jälkeen. Retki on helposti järjestettävissä myös ilman autoa, koska Pizarra on toiseksi viimeinen pysäkki toisella Aurinkorannikolla kulkevista junaradoista, päätepysäkki on Alora. Juna Malagasta Aloraan kulkee parin tunnin välein.

Patikka alkaa rautatieasemalta BP-huoltoaseman ohi kyltin "Area Creativa" suuntaan. 400 metriä myöhemmin aukeaa eukalyptuspuiden reunustama piknikpaikka. Jyrkähköä mäkeä noustaan vasemmalla olevaa joen uomaa seuraillen, kunnes polku päättyy metallikettinkiin. Se ylitetään huolettomasti ja matka jatkuu!

Eukalyptuspuiden reunustama piknikpaikka

Polku nousee edelleen jyrkästi mäkeä kierrellen ja myös patikoitsijoiden lämpötila nousee lämpökamerapotretin osoittamalla tavalla.

Hiki tulee!

Pian retki tuntuu tulevan päätöspisteeseensä, kun vastaan tulee jyrkkä kallioseinämä. Sieltä löytyy kuitenkin mielenkiintoinen halkeama, jonne on rakennettu portaat. Tämän jälkeen hieno panoraamanäkymä avautuu kallionkielekkeeltä. Samalla saadaan jo ensimmäinen näkökontakti retken huippukohtaan El Santo -patsaalle.

Kyllä täältä hei pääsee

Ystävällistä että täällä on portaatkin

Miten se voi vielä olla noin kaukana!

Paikoin on havaittavissa merkkejä, että täällä on ennenkin retkeilty.

Matka jatkuu vuoren rinnettä ylöspäin. "El Santo" -kylttejä on harvakseltaan reittiä opastamassa. Oikealla alhaalla avautuu mäntymetsä, joka myöhemmin keväällä olisi täynnä satakielten laulua. Nyt tammikuussa on vielä aivan hiljaista. Vielä ylempänä avautuu kuitenkin jo varma kevään merkki: tien reuna ja alhaalla olevat rotkot ovat valkeiden kukkivien puiden koristamat. Manteli on jo alkanut kukkia! Toinen yleinen puu on johanneksenleipäpuu, mutta ne jäävät nyt manteleitten varjoon.

Manteleita kasvaa joka paikassa. Niiden kukintasesonki on tammi-helmikuun vaihteessa,  myöhemnmin keväällä niitä ei huomaisi.

Lopulta alkaa häämöttää retken määränpää, El Santo -patsas.








Lähellä!

Vielä lähempänä!

Perillä!

Tänne tulee ratsastussaattue pyhimystä juhlistamaan vuosittain Anadalusian päivänä 28. helmikuuta. Se olisi hauska nähdä, mutta maisemat palkitsevat nytkin jo vaivan. Hieno eväshetki patsaan juurella olevan retkeilymajan retkipöytien ääressä, ja unohtumattomat maisemat joka suuntaan.

Sitten alkaakin paluu oikopolkua pitkin takaisin Pizarraan, ensin noin 300 m takaisin samaa matkaa johanneksenleipäpuiden reunustamalle polulle, ja sitä vasemmalle alas kylän suuntaan. Paluumatka on tyypillinen veden muovaama kivikko, hyvät vaelluskengät ovat taas kerran nilkkojen turvana välttämättömät.

Yhteenvedon paikka!

Kävelty 20.1 2017

Tähdet: *****

Eväät: Ruokaa ei saa matkalta, syödä voi Pizarran kaupungissa. Vesipisteitä oli alkumatkalla piknik-alueella, mutta niistä ei irronnut vettä.

Varusteet: kevyet, mutta kivikkoisen paluun vuoksi kunnon vaelluskengät nilkkojen turvaksi.

Vaikeustaso: helpohko, ei jyrkkiä pudotuksia, nousukin aika maltillista.

Aurinkorannikon patikkablogi 5 - maurilaiskylästä kivikkoista polkua pitkin tekojärvelle

Tämänkertainen patikka alkaa viehättävästä Istanin kylästä, joka sijaitsee vain puolen tunnin ajomatkan päässä Marbellasta pohjoiseen - kauniin joskin kiemuraisen tien päässä. Monet maurilaiskylät tuhottiin perusteellisesti 1500 - luvulla kristittyjen vallatessa takaisin Iberian niemimaata arabiväestöltä, mutta Istan varjeltui ehkäpä hieman syrjäisemmän sijaintinsa johdosta. Tänään Istan on kaunis ja tunnelmallinen noin 1500 asukkaan pikkukylä, jolle leimallista ovat kapeat kadut, hyvinhoidetut valkoiseksi kalkitut talot ja ympäröivien purojen solina. Alue toimii myös Aurinkorannikon vesivarastona vesimassojen kerääntyessä kylän alapuolelle 70-luvulla rakennetulle Presa de la Concepción-padon rajaamaan tekojärveen "Embalse de la Concepción".




Istan vuorenrinteiden keskellä. Patikka lähtee kylästä alas laaksoon.

Yhdistetyn kaupungintalon ja -teatterin aukio on vielä kivan jouluinen.

Matkaan! Polku laskeutuu 300 metriä alemmas tekojärven suuntaan. Se alkaa helposti kuljettavana betonipäällysteisenä tienä, mutta helppous loppuu aika pian. Vesimassat ovat vieneet tien päällysteen mennessään ja se on ensin kivilohkareilla päällystetty tie ja hieman myöhemmin pelkkä vaikeakulkuinen pensaitten välistä etsiskeltävä kivikko.




Päätös laittaa kunnolliset vaelluskengät jalkaan osoittautui hyväksi.

Polun laskeutuessa alemmas maisemat alkavat tuoda ainakin etäisesti mieleen... Norjan!

Varsinainen haaste on kuitenkin vastassa vasta tekojärvelle päästyä. Järveen laskeva suurin joki Rio Verde on vienyt polun loppupään mukanaan, ja vettä on sen verran runsaasti että joen yli kahlaaminen ei vaikuta realistiselta. Takaisinkaan ei huvittaisi kääntyä...  Hieman joen yläjuoksun suuntaan kävellessä löytyy kuitenkin kivikko, jota pitkin joen ylitys vaikuttaisi mahdolliselta. Pakko näyttää että kyllä tämä onnistuu -  muutama reipas loikka kiveltä toiselle, ponnistus uoman yli ja mätkähdys vastarannalle pensaaseen. Tosi piikikkääseen. (Kun käyn seuraavana päivänä Fugessa tarpeellisessa jalkahoidossa, riittää raapiutuneissa säärissäni hämmästeltävää...). Sitten ihmetellään joen vastarannoilla mikä olisi seuraava siirto. Ei auta muu kuin kiivetä jyrkkää joen törmää nelivedolla ylös, ja mitäpä penkereen päältä löytyykään - heinikkoinen polku, joka vie parin sadan metrin päähän varsinaiselle helppokulkuiselle ylityspaikalle. Tunne vaihtelee tyhmyyden ja sankaruuden välillä...


Joen varrella on talvesta huolimatta kaikenlaista kasvillisuutta. Tiettävästi myös risiiniä, mutta sitä en tunnista tähän aikaan vuodesta (eikä tee mieli maistaa...). Mandariinit ovat todella happamia, jonkinlaisia alkumandariineja.

Retken paras osa on nyt edessä. Ruohikkoinen polku alkaa pikku hiljaa nousta järven vierustaa pitkin, välillä jyrkemmin ja välillä loivemmin. Sää suosii ja näkymät ovat hienot!

Pienistä alkuhankaluuksista huolimatta käpyilyä ei esiinny kuin rinkkaan kiinnitettynä.

Kun seutu alkaa taas muuttua asutuksi, tulee näkyviin kauniisti pengerrettyjä oliiviviljelmiä.

Retki päättyy Pyhän Mikaelin  luolatemppeliin, josta on kolmisen kilometriä tietä pitkin takaisin kaupunkiin. Kyseessä ei ole mikään vanha keksintö, vaan kylän nuoriso osoitti kiitollisuuttaan rakentamalla temppelin 70-luvulla, kun kaupunkiin saatiin juhlatila jossa saattoi mm. katsella TV:tä ja tanssiakin. Tätä tapahtumaa juhlistetaan edelleen vuotuisella kulkueella. Pysti tien varressa on vieläkin tuoreempaa tekoa.

Retken jälkeen maistuvat tietysti tapakset hyvin paikallista tunnelmaa tulvivassa baarissa. 4 tapaa, viinilasi, vesipullo ja kahvi köyhdyttävät kohtuulliset 9 euroa!

Yhteenvedon paikka!

Kävelty: 29.12.2016

Nousua ja laskua: 300 metriä. On reittinä haastavampi kuin numeroista voisi päätellä.

Tähdet: *****

Huomattavaa: vaikeakulkuisen alun vuoksi kunnolliset vaelluskengät. Kun Rio Verden yli on päässyt, loppumatka on ihan leppoisa kävely hyvällä tiepohjalla

Eväät: Kylässä on 4-5 ravintolaa / tapaspaikkaa, tosin nyt vain pari oli niistä auki.

Aurinkorannikon patikkablogi 4 - hyytävän kylmä kävely vanhalle myllylle

Aurinkorannikolla + 17 ja aurinkoista!


Näissä tunnelmissa lähdetään suuntaamaan mukanamme nuoriso Iines ja Jukka kohti vuoristoa sortsit jalassa, hellehattu päässä ja 20 suojakertoimen aurinkovoidetta kasvoilla. Retki alkaa noin 60 km Fuengirolasta luoteeseen El Burgon kylästä. Coinin kaupungin jäädessä taakse mäki jyrkkenee, ja auton lämpömittari alkaa laskea pahaenteisesti samaa vauhtia kuin korkeus nousee. 500 metrin korkeudessa lämpöä on enää 7 astetta.


Auton ovien auetessa lämpömittarin lukema realisoituu: on hyytävän kylmää ja tuulista. Paikalliset ulkoiluttavat toppatakki päällä hevosiaan kuten meillä koiria ja katselevat hieman epäuskoisen näköisenä toiveikasta seuruetta. Tämän kuvan heppa on kyllä niin itsepäinen että saattaa olla muuli.

Aurinkorannikolla on ollut aivan poikeuksellisen kylmä ja sateinen kausi marraskuun puolivälistä joulukuun puoliväliin, ja se näkyy myös kylän läpi virtaavan joen tulvimisessa. Yleensä tällaiset uomat ovat alkutalvella rutikuivia.

Itse patikka alkaa reippaalla nousulla kylän sillalta La Fuensata-kylttien suuntaan. 250 metrin nousun jälkeen polku kääntyy oikealle Puerto de la Mujer - kyltin suuntaan, ja samalla tulee vastaan mies koiran kanssa.  Tämä havainto on siksi merkittävä, että seuraavan viiden tunnin aikana vastaantuleva liikenne onkin sitten jo paljon hiljaisempaa.


Mäen nousun aiheuttama pieni hikoilu palkitaan, sillä ylhäältä aukeavat kivat näkymät kylän suuntaan. Tämä onkin sitten viimeinen kerta tällä reissulla, kun aurinko paistaa tai on vähimmässäkään määrin hikistä.

Polku nousee hiljakseen ja aika huomaamatta lähes kilometrin korkeuteen. Alueella on ollut pahoja metsäpaloja, ja palolinjoja on ahkerasti rakennettu vähentämään tuhoja.

Välillä tie tuntuu nousevan pystyyn!

Polku kietää Sierra de las Nieves-luonnonpuiston rotkon ympäri, puolen välin jälkeen alkaa paluumatka kurun pohjaa seurailevaa hiekkatietä myöten. Purot solisevat mukavasti, linnut laulavat ja kaikeksi onneksi uhkaavat pilvet eivät avaa hanojaan.


Vastapäisen vuoren rinteellä loikkii 2 espanjalaista alppikaurista, mutta niiden havaitseminen tästä kuvasta vaatii tarkkaa silmää ja hyvää mielikuvitusta.

Loplta saavutaan 1800 -luvun myllyrakennukselle "Fuensata", joka on sittemmin restauroitu piknik-kohteeksi. Alueella on kymmeniä piknikpöytiä, joista voi tänään vapaasti valita omansa.

Myllyn ulkoseinässä on oma alttari luonnonpuiston suojelijalle "Virgen de las Nieves"

Piknikki sujuu ilman turhia viivyttelyjä, ja on aika lähteä viimeiselle nousulle Puerto de la Mujer-kivipaadelle, josta polku alkuussa erkani

Kun kylään laskeutuminen alkaa olla ajankohtaista, alkaa jo näkyä ihan iloisiakin ilmeitä!

Perillä! Yhteenveto:


Kävelty: 19.12.2016


Nousua ja laskua: 750 m


Kesti: 5 1/2 tuntia


Huomattavaa: alkukiipeämisen jälkeen nousut ovat aika maltillisia, maasto on hyvää ilman kivikoita, eksymisen vaaraa ei ole. Ei huimauspaikkoja. Kaikkiaan vähän helpompi matka kuin numeroiden valossa ajattelisi.


Eväät: paluumatkan tienvarressa vesipisteitä, muuten eväät mukaan.


Se mitä jäätiin kaipaamaan oli kunnon sauna!

Aurinkorannikon patikkablogi 3 - Tapaninpäivänä Gibraltarin ympäri

Vain kuuden neliökilometrin kokoinen Gibraltarin siirtokunta jakaantuu mielenkiintoisesti kahteen osaan: länsirannalla on pieni, vilkas brittityylinen kaupunki, ja itärantaa hallitsee kookas kalkkikivikallio, jonka korkein kohta kohoaa yli 400 metrin korkeuteen. Patikkaretken kannalta itäpuoli on ehdottomasti "se juttu".


Matka Benalmadenasta sujuu kätevästi Autopistaa pitkin alle puolessatoista tunnissa. Auto kannattaa ainakin villkkaina päivinä jättää Espanjan puolelle parkkialueelle ja kävellä rajan yli, autojonot voivat muodostua pitkiksi ja parkkipaikat ovat kortilla Gibraltarin puolella.


Matkan  jatkuessa kevyiden rajamuodollisuuksien ja passitarkastuksen jälkeen onkin syytä varovaisuuteen, ettei törmää nousevaan tai laskeutuvaan suihkukoneeseen. Ainoa niemelle vievä tie  risteää lentokentän kiitoradan kanssa! Odotamme kiltisti vuoroamme muiden kanssa.

Gibraltarille saapuessa kannattaa varoa lentokoneita, tie kulkee kentän yli

Kaupungin puolelle tultua on hyvä soitella kuulumiset kaukaiseen kotimaahan.

Kävely jatkuu kaupungin kävelykadun Main Streetin alkuun Casemates Squarelle, josta alkaa kiipeäminen ylöspäin ensimmäisenä maamerkkinä maurilainen linna 1300 - luvulta. Nähtävyyksiä olisi reitin varrella paljon, mutta päivän kävelysuunnitelma on aika kunnianhimoinen joten jatkamme tietä ylöspäin vain pieniä eväs- ja juomataukoja pitäen.

Polku nousee jyrkästi sotien aikaisia luolastoja ja tykkipattereita sivuten. Maisemat kaupungin suuntaan paranevat koko ajan!

Kieltämättä vuorelle olisi ollut helpompiakin tapoja päästä, mutta valinta käyttää omia jalkoja ei kaduta ollenkaan.

Köysiradan huipulla odottavat myös saaren ehkä kuuluisin nähtävyys, puolivillit magotit eli beriberiapinat. Gibraltarin Upper Rock on ainoa paikka Euroopassa, jossa elää villejä apinoita. Välillä populaatio oli kadota kokonaan, mutta nykyään suojelun ja ruokinnan avulla populaatio on päässyt kasvamaan turhankin isoksi ja aiheuttaa hieman häiriötä ympäristössään. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että yhdenkään apinan ruumista tai luurankoa ei ole koskaan löytynyt. Niillä täytyy olla oma salainen hautausmaa jossain vuoren onkalossa. No, hauskan näköisiä ne ovat, mutta kaikista tavaroista kännykästä alkaen on syytä pitää kunnolla kiinni, koska ne vaikuttavat kovasti kiinnostavan. Rohkeimmat hyökkäilevät kulkijoiden kasseille ja yrittävät avata niiden vetoketjuja evästä saadakseen.

Magottiapinat ovat vähän vaarallisenkin tuttavallisia, kännyköistä ja kasseista on syytä pitää hyvin kiinni

 Mietiskelijä

Autokyytiin haluavat

 Murjottaja

Joo joo, kuka näistä olen minä.

Apinoiden planeetalta matka jatkuu kohti Välimerenportaiden alkua. Vanhat niemen itäpuolelle laskeutuvat portaat on osin restauroitu 10 vuotta sitten, ja portaiden vieressä hankalimmissa paikoissa on köysi josta voi käsin pitämällä hakea kululle varmuutta. Vähän silti huimaa välillä, pudotus on jyrkkä.

Mihin se polku voi mennä?

Jo helpottaa

Paluumatkalla portaiden muuten hiljaisen äänimaailman täyttävät keltajalkaiset etelänharmaalokit.

Portaiden päätyttyä Engineer's Roadia pitkin Cable Carin lähtöpaikalle, siitä Main Streetiä pitkin taas kiitoradan yli passitarkastukseen ja Espanjan kotia kohti.

Hieno lenkki!

Kävelty: 26.12.2016

Nousua ja laskua: 700 m

Huomattavaa: Jyrkkä nousu pohjoisrinnettä ja lasku etelärinnettä. Jos on polvivaivaa, kannattaa mennä toisin päin, portaiden laskeutuminen voi muuten olla hankalaa.

Eväät: Vähän yllättäen pitää olla mukana, ylhäällä vuorella ei ole mitään ravintoloita tai edes kojuja ainakaan talvella.

Tähdet: *****